Pastori Eeva Tikka on kokenut työssään aivan erityisiksi ne hetket, jolloin hän on intuition varassa ja Jumalan johdattamana osannut lukea ihmisten tarpeet ja kuulla heidän viestinsä juuri oikein. Toimituskeskustelussa tuntemattomasta vainajasta on saattanut tulla tuttu.
Kuka olet? Milloin jäät eläkkeelle? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen pastori Eeva Tikka. Työni Helsingin seurakuntayhtymän palkkalistoilla, Töölön seurakunnan palveluksessa päättyy 1.5.2014. Aloitin virassani vuonna 1997 Taivallahden seurakunnan pappina Temppeliaukion kirkossa. 2011 Töölö ja Taivallahti yhdistyivät, joten jään eläkkeelle Töölön pappina. Kahdeksankymmenluvun taitteessa toimin Suomen Lähetysseuran työntekijänä. Sekin oli työtä kokonaiskirkon palveluksessa.
Lähetysseuran ja Taivallahden seurakunnan välille sijoittuu pitkä työrupeama kotiäitinä, jolloin sain olla neljän lapsen ja aviopuolison mukavasti ja ympärivuorokautisesti työllistämänä.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
En ole koskaan ole ollut erityisen uraorientoitunut. Elämä on vain tullut vastaan erilaisine vivahteineen ja sanonut: Tässä minä olen. Kiinnostunut olen ollut aina, innostunut monista asioista; värikkäästä vahvasta viivasta havumetsän tuoksuun. Olen elämäni varrella ollut sekä laulun että piirustuksen amatööritaiteilija – eli näiden ja monien muiden lajien rakastaja.
Voisin kenties Goethen kanssa sanoa: ”Zum erstaunen bin ich da.”
Papin työssä oma persoona on työväline, niin kuin taiteilijoittenkin elämässä. Tämä työ on läsnäolon taidetta. Seurakuntatyössä vastuualueinani ovat olleet diakonia, julistus, kansainvälinen työ ja seurakunnan jäsenyyden vahvistaminen. Näin olen saanut orientoitua ja oppia elämää monista eri näkökulmista katsellen.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?
Teologian opiskelu Helsingin yliopistossa toteutui minulla kahdessa otteessa. Aloitin jo 1960-luvulla, mutta jätin kesken ja lähdin maailmalle. Melkein kuusi vuotta eri puolilla Eurooppaa, Israelissa ja Intiassa antoivat perspektiiviä elämään ja myös kielitaitoa. Tenttejä suoritin varsinaisesti vasta 1970-luvulla. Kuinka mielenkiintoiselta opiskelut tuolloin tuntuivatkaan. Ja opiskelijakollegat, silloin monet minua nuorempia, olivat mielestäni todella hienoja ihmisiä.
Systemaattinen teologia kiehtoi. Graduni aihe oli mielenkiintoinen ja innosti melkein jatkamaan yliopistolla, mutta elämän suunta oli jo toisaalle. Itse asiassa tukevan koulutuksen seurakuntatyöhön sain hiekkalaatikolla, neljän pienen lapsen äitinä ja myös seurakunnan luottamustoimissa. Olin neljätoista vuotta Taivallahden seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsenenä.
Seurakuntatyössä ei koskaan ole valmis. Eläkkeelle lähtevä erityisesti havainnoi keskeneräisyytensä ja kesken jääneet tehtävät.
Mikä on ollut työurasi tiukin paikka?
Tiukkoja paikkoja on siunaantunut monia. Hiljaisen ja hitaan sorttinen, hieman jännittämiseen taipuvainen saa usein taistella esiintymispelkojensa kanssa. On otettava haltuunsa kanssaihmisensä äärimmäisen merkittävä ja arvokas tilaisuus, kaste, vihkiminen, hautaan siunaaminen tai palveluvuoro messussa. On tuotava aidosti merkityksiä ja kuultava sanomattomia sanoja, luettava rivien välistä ja käytävä jatkuvaa dialogia. Mutta usein ja yhä uudestaan olen saanut kokea, miten minut ikään kuin nostetaan ulos itseeni käpristymisestä ja saan aidon kontaktin läsnä oleviin ihmisiin. Ne tilanteet ovat lahjaa, suurta iloa, armon avaruutta.
Asia, mikä tällä hetkellä muistuu mieleen, ei ole joku ”mokaamani” toimitus tai messu, vaan tunnot urani alkuajoilta. Olin Temppeliaukion kirkon ensimmäinen naispappi. Tämä tuotti suurta riemua paikallisille. Olinhan ”oman kylän tyttö”. Monet liittyivät jopa takaisin kirkkoon tämän seikan siivittäminä. Mutta tilastot kertoivat karuja lukuja jumalanpalveluselämän kävijämääristä. Monet äänestivät jaloillaan ja suuntasivat Pyhän Sydämen kappeliin. Ja jotkut epätoivoiset yritykset järjestää ”väistämisiä” tuntuivat pahoilta.
Mikä oli erityisen mukavaa työssäsi?
Seurakuntatyössä ei ole yhtään samanlaista päivää. Kaiken luovuuden saa panna peliin. Ihmiset ovat ihania ja aivan erityisen ihania pienet ihmiset; lapset, kehitysvammaiset…kaikki aidot konstailemattomat kohtaamiset.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
Ehkä jotkut toimitukset, joissa intuition – Jumalan johdatuksen – kautta oikea lähestymistapa on löytynyt ja kaikki ovat ihmetelleet kokemaansa. Lämmin palaute jälkeenpäin on tuntunut aivan erityisen rohkaisevalta, esimerkiksi tämä:
”Kiitos Eeva läsnäolostasi ja uskomattoman taitavasta tavastasi piirtää olennainen puheessasi äidistämme. Olet taiteilija, joka tulkitsee tietoja, muistoja, tunnelmia ja loihtii niistä tarinallisen kollaasin. 17-vuotias sukulaispoikamme sanoi, että puheesi oli maaginen.”
Minulle on monesti tultu kertomaan, kuinka hienoa on, että pappi tunsi vainajan niin hyvin. – No en tuntenut olleenkaan, mutta opin tuntemaan sukulaisten kertomasta. Nyt minulla taitaa olla monia ystäviä jo rajan tuolla puolen.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Papin työn työajattomuus on sekä hyvä että huono puoli.
Hyvää on paljon. Se vaihtelee varmasti alueellisesti, paikalliset kulttuurit samassa kaupungissakin eroavat melkoisesti toisistaan.
Huonoa on esimerkiksi seurakuntatyön puljuuntuminen tiukasti työalakohtaiseksi. Ja se, että seurakunnan elämä ei välttämättä syki messusta käsin. Nuoret aikuiset eivät löydä voimavaraa itselleen seurakunnasta.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Perheestä, luonnosta, taiteesta…
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Kirkko ei ole enää kirkko keskellä kylää. Se on etääntynyt ihmisten todellisuudesta tai ihmiset ovat etääntyneet siitä. Keskinkertainen moraalisaarnan tuottajan tai pahasti perässähiihtäjän imago eivät houkuta tämän päivän stadilaisia.
Työ on muuttunut yhä enemmän etäännyttäväksi, ei ole aikaa vain olla ihmistä varten.
Kuitenkin olen iloinen siitä, että toimituksia ei tarvitse enää tehdä liukuhihnalla ja toimituskeskusteluille annetaan aikaa.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän?
Toivon vielä suurempaa herkkyyttä seurakuntalaisten kuulemiseen ja sitä, etteivät aktiiviset seurakuntalaiset olisi työntekijöille vain hankalia tapauksia. Missä halu kuulla ja ottaa mukaan, avata ovia? Sitä toivon myös, että häntä, joka ei niin aktiivisesti ole mukana, ei käsiteltäisi ainoastaan jonain kohdemassana, vaan kunnioitettaisiin – iloittaisiin jokaisesta seurakunnan kastetusta jäsenestä.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Rohkaiskaa toinen toistanne. Älkää pihistelkö kiitoksissa. Iloitkaa iloisevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa. Älkää olko liian virkamiesmäisiä.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Lähetysjohtaja Alpo Hukka oli tilaa antava, työntekijäänsä luottava ja inspiroiva johtaja. Muutkin esimieheni ovat olleet sellaisia, mutta aika kenties kultaa muistot. Hukalla oli laaja ymmärrys kokonaiskirkon tilanteesta. Hän pystyi myös ottamaan huomioon työntekijänsä persoonallisen elämäntilanteen ja rohkaisemaan häntä.
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
Nyt on aika katsella elämää uudesta perspektiivistä. Ehkä hieman laajemmin ja vähemmän pikkuasioihin jumittuen. (Paikallisseurakunnan elämässä usein ”pienet ketut” ovat turmelemassa viinitarhaa.)
Arkista aherrusta riittää. Komerot ovat pullollaan eri vuosikertojen roinaa. Aikuiset lapset ja lapsenlapset ovat rakkaina lähellä ja läsnä elämässä. Toivon myös runsaasti aikaa linnunlaululle ja mökkisaunan tuoksulle. Toki toivoisin myös oikeita tehtäviä: kirjoittamista, kuvittamista, laulamista ja leikkimistä.
”Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla. Murehtimiseen on moni kuollut! Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä. Valoisa mieli tuo lisää elinpäiviä.”
Katsotaan, mihin elämä nyt kuljettaa…
Kaikki ovat tervetulleita Eeva Tikan läksiäismessuun, joka on ”Leipäsunnuntaina” 30.3.2014 klo 10 Temppeliaukion kirkossa.
Ilmoita asiavirheestä