Tullessamme kirkkoon kokoonnumme Jumalan kasvojen eteen uskon hoitamiseen. Lähtiessämme jumalanpalveluksesta hajaannumme Jumalan kasvojen eteen rakkauden tuhlaamiseen.
Luterilaisella seurakunnalla on kaikki, mitä kirkolla itsellään: Jumalan Sana, sitä julistava ja opettava virka, kasvatus, lähetys ja diakonia. Näiden suppeiden ja keskitettyjen ydintoimintojen varassa seurakunta ja koko kirkko elää ja toimittaa tehtäväänsä ajassa ja paikassa. Tätä ydintehtäväänsä varten seurakunta tarvitsee vaatimattoman talouden.
Laajemmassa mielessä luterilaisen seurakunnan toimintaa on elämä itse ja se organisoituu seurakunnan jäsenten maallisissa tehtävissä ja ammateissa. Niitä sanotaan kristityn kutsumukseksi. Kansankirkkomme toimii siis myös yhteiskuntaan imeytyneenä laajana asuin- ja työyhteisönä mitä moninaisimmin tavoin, kuten esimerkiksi tehokkaassa pienpiiritoiminnassa, siinä, mitä ennen kutsuttiin perheeksi ja suvuksi.
Seurakunnan, niin kuin koko yhteiskunnankin laajempaa elämää ilmentää myös koko luomakunta kaikkine avaruuksineen sekä ihmisten kulttuuri, tiede ja taide. Se saa voimansa Jumalalta luomistyöstä ja sen ylläpidosta. Valtiot, yhteisöt, yritykset ja yksityiset ihmiset puuhaavat parhaan ymmärryksensä mukaan tämän laajemman toiminnan nykytyylistä rahoitusta kuntoon.
Seurakuntien rahoitus ja hallinto on suppean ydintoiminnan pystysuoraa uskon yhteisön ekonomiaa. Siinä ”taloushallintoa” ei voida eriyttää ”toiminnasta” siten kuin nyt jo vuosikymmeniä jatkuneessa yhä epätoivoisemmassa ”seurakuntarakenneuudistuksessa” tehdään. Ylisuurista seurakunnista vuotaa jäsentietoisuus ja koko yhteisön uskottavuuden pohja kuin seula. Seurakuntayhtymistä on tullut taloushallintoisäntiä vaikka ne ovat vain itsenäisten seurakuntien yhteisiä renkejä alueen kirkollisverojen oikeudenmukaiseksi jakamiseksi.
Kirkko sivaltaa juuriltaan parhaita hengellisen ja maallisen kulttuurin yhteisöjään vaakasuorasti.
KIRKON ENSIMMÄINEN periaate on ykseys. Sitä seuraavat pyhyys, yhteisyys ja apostolisuus. Kirkon ykseyden maanläheinen muoto on meidän kulttuurissamme luterilainen seurakunta paikallisyhteisönä.
Seurakuntia, joissa on jäsentietoisuus, identiteetti ja jäsenistön sitoutuva osallistuminen vastuunkantoon, myös hallintoon, ei millään hinnalla saisi lakkauttaa tai yhdistää taloushallinnollisiin suuryksiköihin, joiden suunnitelmissa lähemmin määrittelemätön ”toiminta” sitten käytännössä näivettyy entisiin pitäjäyhteisöihin jätettäviin ilmoitustauluihin ja nettiavaruuteen.
Kirkko sivaltaa juuriltaan parhaita hengellisen ja maallisen kulttuurin yhteisöjään vaakasuorasti. Se tekee tämän eriyttämällä talouden ja toiminnan ja lakkauttamalla elävimpiä paikallisseurakuntia suuruuden vahasiipien suojaan lennosta vaan. Se ylenkatsoo vanhoja äitiseurakuntiaan nykykaupunkilaisuudesta opitulla maaltapaon paniikilla. Näin kirkko kiirehtii omaa halkeamistaan rahantarpeeseen.
RYMÄTTYLÄN SEURAKUNTA on erityisesimerkki: samaan aikaan kun äskettäiset saaristokäräjät Åbo Akademissa ja Saaristoasiain Neuvottelukunta työssään näkee elämän merkkejä, tukee ja antaa tunnustusta paikalliskulttuurin vahvoille linnoituksille, kirkkopitäjille, koko Turunmaan saariston ainoa emäseurakunta saatetaan Turun tuomiokapitulin toimesta yrittää taas lakkauttaa.
Rymättylän kuuluisan kivikirkon seurakunta ja pitäjäyhteisö on elänyt vahvana seitsemän vuosisataa, kouluttanut lapsensa ja virkakuntansa läpi erilaisten valtiovaltojen ajat, kestänyt ison vihan venäläisikeen, nälkävuodet ja muuttoliikkeet, tyhjentynyt väestöstä ja taas täyttynyt, kalastanut, viljellyt maata, yrittänyt teollisuutta ja palvellut parhaansa. Nyt Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli saattaa yrittää taas turhaan päästä sen hinnalla historiaan.
Ilkka Pärssinen,
Kirkon uskollinen palvelija, Buenos Airesin, Lontoon ja Rotterdamin merimiespappi ja Rymättylän eläkkeellä oleva kirkkoherra
Ilmoita asiavirheestä