Kuulo
Takkien kahinaa, virsikirjan sivujen rapinaa, kirkonkellon viimeiset lyönnit, urkujen kumea ensimmäinen sävel. Humiseva synnintunnustuksen mutina. Mikrofonin särähdys. Papin ja seurakuntalaisten suusta avautuva liturgia, hetkittäin haparoiva ja hetkittäin kirkkaan varma.
Messuvieraan korvat ovat kuulleet jo paljon ennen kuin häntä kehotetaan keskittymään erityisen huolellisesti: ”Kuulkaa Jumalan sanaa”. Evankeliumin teksti välittää muutamissa lauseissa Jumalan tahdon tänä sunnuntaina, tälle seurakunnalle.
Kun Jeesus paransi kuuron miehen, hän kosketti tämän korvia ja sanoi ”effata”. Se on arameaa ja tarkoittaa ”aukene”. Messussakin voi istua kuurona, vaikka teknisesti kuulee pienimmätkin pihahdukset. Sydän kuulee vasta kun se avautuu. Silloin ihminen ei enää ole kuin Aadam, joka lymysi paratiisin puiden kätköissä eikä ollut kuulevinaan Jumalan huhuilua.
Messussa olemme kuin profeetta Samuel, joka yön pimeydessä kuiskasi: ”Puhu Herra, palvelijasi kuulee”.
Maku
Valkoinen öylätti on ohut ja sulaa kielelle muutamassa sekunnissa. Viiniä on pieni tilkka, mutta sen maku on vahva ja lämmin.
Ehtoollisen nauttiminen on hetkessä ohi, ja kuitenkin kristityt ovat kautta kirkkohistorian uskoneet, että se on aterioista tärkein. Viimeisenä iltanaan Jeesus ei jättänyt opetuslapsille monimutkaisia ohjeita – hän käski heitä syömään ja juomaan. Ja niin me teemme jokaisessa messussa: me syömme Kristuksen ruumiin ja veren, otamme sisäämme hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa.
Ehtoollinen on lääke kuolemaa vastaan. Se on siemen, joka itää meissä ja odottaa puhkeamistaan.
Messussa ihminen maistaa myös Jumalan sanaa. ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee”, sanotaan jo Viidennessä Mooseksen kirjassa. Raamatussa Jumalan sanaa verrataan hunajaan, tai maitoon, jota vastasyntyneet hamuavat.
”Maistakaa ja katsokaa”, huudahtaa psalmin kirjoittaja. Messussa olemme kuin linnunpoikaset, jotka avaavat suunsa ja katsovat ylös.
Näkö
Kun pappi lukee ehtoollisen asetussanat, hän kohottaa ehtoollisaineet ylös. Silmä seuraa liikettä. Tämä on se hetki, joka muistuttaa roomalaisen sotilaan kokemusta Golgatalla. Hän katsoi ristillä riippuvaa ihmistä, mutta näki Jumalan pojan. Me katsomme viinimaljaa ja leipälautasta, mutta näemme Kristuksen veren ja ruumiin.
Messussa silmä näkee paljon sellaista, mihin se on tottunut, mutta mikä kätkee ulkoasuunsa syvemmän todellisuuden. Ei papin alba sattumalta ole valkoinen, eikä liina alttarilla milloin vihreä, milloin punainen tai violetti. Me emme näe ainoastaan kangasta, värejä tai kynttilän liekin heijastusta. Me katselemme armoa, katumusta ja totuutta.
Messussa voi yhtäkkiä käydä myös niin, että sisäiset silmät aukenevat selkosen selälleen. Aavistamme jotain siitä, mistä Paavali puhui: ”Me kaikki, jotka katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaiseksi, kirkkaudesta kirkkauteen.”
Haju
Kyllä luterilaisessa kirkossakin on tuoksuja. Siellä tuoksuu talvella lumelta, jota ihmiset kantavat kengissään ja takeissaan. Siellä voi olla viileä, ummehtunut tai kodikas tuoksu. Kynttilät levittävät tuoksuaan, pääsiäisenä tuoksuvat narsissit ja jouluisin kuusi.
Itäisessä kirkossa tuoksuja olisi paljon enemmän. Ortodoksinen traditio on säilyttänyt suitsukkeiden ja öljyjen runsaan käytön osana liturgiaa. Alkuseurakunnassa kastetut voideltiin aromiaineisiin sekoitetulla öljyllä. Suitsukkeet symboloivat taivaaseen nousevaa rukousta.
Tuoksu on jotain, jolla Paavali kuvaa kristityn olemusta. Hän kiittää Jumalaa, joka ”antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua”. Luterilaisessakin messussa ihmisestä itsestään tulee se suitsutusastia, josta Kristuksen tuntemisen suloinen tuoksu kohoaa. Kuten ruotsalainen teologi Peter Halldorf on todennut, tuoksua ei voi hallita. Se leviää ja todistaa vakuuttavammin kuin hienoimmatkaan puheet.
Tunto
Puinen penkki tuntuu kovalta ja turvalliselta samaan aikaan. Vierustoverin käsi tuntuu kätellessä pehmeältä. Virsikirjan sivut ovat niin ohuita, että ne karkailevat sormista.
Messu ei ainoastaan näy, kuulu, maistu tai tuoksu. Se myös tuntuu.
Jumalan sana ei leiju omassa abstraktissa sfäärissään, sitä luetaan isosta kirjasta. Me emme rukoile vain ajatuksissamme, vaan me ristimme kätemme ja tunnemme oman ruumiimme olemassaolon. Jeesuskaan ei ilmestynyt maan päälle pilvessä, vaan syntyi tänne kohdusta. Hän paransi sokean hieromalla tämän silmiin parantavaa tahnaa.
Sakramenteissa on yhä kyse materian ja Hengen yhdistymisestä. Pelastuksen tuovat kasteen vesi ja ehtoollisen leipä sekä viini, yhdistettynä Jeesuksen sanoihin.
Kun opetuslapsi Tuomas epäili Jeesuksen ylösnoussutta ruumista, Jeesus antoi hänen koskettaa haavojaan. Tuomas sai uskoa tuntoaistinsa kautta, ja se mahdollisuus on messussa tarjolla edelleen.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä