Hei Mari ystäväiseni,
Sunnuntai alkaa olla jo pitkällä ja varjot pitenevät. Täällä pimeys ja sen myötä viileys tulevat näin huhtikuun lopulla jo kello kuudelta illalla. Meillä ei ole hätää kun kaivamme vain flanelliyöpaidat ja peitot kaapista. Toisin on Katuturan ja Otjomuisen peltikodeissa, joissa ei aina ole huopia, millä peitellä itsensä tai perheensä.
Tämä Namibia on jännä maa, sillä melkein kaikissa täällä joskus töissä olleissa tai täällä vieraillessa ihmisissä herää valtava auttamisen halu. Hyvin moni haluaisi tehdä edes jotain pientä hyvää. Samoin on käynyt useasti myös minulle ja viimeksi tänään.
Olimme muutama tunti sitten Windhoekin ulkopuolella sijaitsevalla alueella katsomassa poikien jalkapallopeliä. Ossi oli joskus taannoin antanut (huom, taas tämä ilmiö) oman pallonsa pienelle Sakkie-pojalle ja nyt he halusivat, että menemme katsomaan heidän peliään. Parikymmentä eri-ikäistä poikaa pelasi kivisellä kentällä kuka paljain jaloin kuka koulukengillä, joiden päälle oli pujotettu sukat pitämään ne kasassa. Nyt on koulujen loma ja äidit olivat iloisia siitä, että pojat pelaavat palloa aamusta iltaan eivätkä pyöri kujilla ja kaduilla.
Katselin peliä ja poikien kenkiä. Mieleeni nousi heti tuo sama auttamisen halu ja mietin, ettei paljoa maksaisi ostaa pojille jalkapallokengät tai edes lenkkarit. Tai jos tuotan matkalaukullisen vähänkäytettyjä urheilukenkiä Suomesta, tai pyydän seuraavia vierailijoita jättämään kenkänsä tänne. Löysin siis itseni taas auttamasta.
Tämä tällainen tarveperustainen ajattelutapa on hyvin yleistä ja se syntyy kuin luonnostaan. Tuo on likainen, hän tarvitsee saippuan – tyyliin. Ja usein tuon tarpeen – epäpuhtauden tai kengättömyyden – määrittelen minä ulkopuolinen, ei se jalkapalloa innokkaasti pelaava likainen pikkupoika.
Muistatko Mari, kun kävimme sinun täällä ollessa tapaamassa vanhaa yksisilmäistä Monikaa Okatopen kylässä. Hänhän oli leski, puolisokea, köyhä, eläkeläinen, joka asui majassa paaluaitojen takana. Monenlaista tarvetta olisi siinäkin voinut listata ihan yhdeltä seisomalta. Kuitenkin yhä uudestaan palaan ajatukseen, että Monika sanoi olevansa onnellinen. Naapuritaloissa asui sukulaisia, pellot oli kynnetty, kirkko oli lähellä ja suuri onkongopuu varjosti mukavasti talon edustaa.
Niin ja ihan pakko vielä muistuttaa sinulle Mari mitä Monika iloisena hihkui, kun jäimme autolla kiinni hänen peltoonsa: Älä pelkää, usko Jeesukseen! Ehkäpä hän ulkopuolisena näki, että olimme noiden sanojen tarpeessa.
Hyvää työviikkoa sinne keväiseen kotimaahan!
Maija
Maija-ystävä hei,
kiitos kirjeestä ja jalkapallouutisista. täällä eletään taas MM-jääkiekkokautta, Suomella tosin kisat alkaneet kahdella tappiolla.
Terveisiä Pietarista, jossa vietin pari päivää Pekan ja muutaman ystävän kanssa. Tapasimme Pietarissa myös monia Inkerin kirkon työntekijöitä. Eräänlaisena urku-skeptikkona minulle oli terveellistä kuulla uruista hyviä uutisia. Pietarissa sijaitsevaan Pyhän Marian kirkkoon hankitut urut ovat tuoneet kirkkoon suuria määriä sellaisia ihmisiä, jotka eivät siellä muuten kävisi. Kirkossa järjestetään korkeatasoisia konsertteja ja urkukoulutusta. Urut innostavat pietarilaisia!
Satuimme olemaan Pietarissa Voiton päivänä. Pääkadun Nevski Prospektin varrelta seurasimme Voiton päivän marssia. Ohjuksia ja muita aseita emme ehtineet nähdä, mutta lukuisia sotilassoittokuntia kyllä. Niiden rummutus kuulosti, mikä lienee niiden tarkoituskin, lähestyviltä jättiläisiltä, jotka kohta murskaavat vihollisen. Rumpujen jyske tuntui sydämessä asti.
Nevski Prospektin suurmarssi oli sotilaallisen uhon lisäksi inhimillisellä tasolla koskettava. Ensimmäistä kertaa pietarilaisia oli pyydetty ottamaan Voiton päivän marssille kuvia Toisessa maailmansodassa eli Suuressa isänmaallisessa sodassa kuolleista rakkaistaan. Marssiin osallistuvat kantoivat näitä suurikokoisia valokuvia keppien päissä. Tätä edesmenneiden rakkaiden kuvamarssia jatkui ja jatkui, tuhansia ja tuhansia sodissa kuolleita isiä ja äitejä, isoisiä ja isoäitejä.
Marssin aikana alkoi sataa, pidimme pitkään sadetta metroasemalla. Kuvamarssi jatkoi sateessa. Sateensuojasta viimein ulos tullessamme kuolleiden isien ja äitien, isoisien ja isoäitien marssi jatkui yhä. Kuvia kantavia pietarilaisia katsoessani mietin edellisiltana tapaamamme SLS:n työntekijän sanoja. Hän sanoi oppineensa Pietarissa asuessaan, että jokaisella venäläisellä on perheessään joku suuri menetys, kärsimys tai suru.
Voi olla, että vainajien kuvamarssilla oli Ukrainan tilanteeseen liittyvä poliittinen tarkoitusperä. Siitäkin huolimatta kymmenien tuhansien sodassa kuolleiden siviilien ohimarssi oli koskettava.
Voiton päivän iltana kävimme syömässä ukrainalaisessa ravintolassa. (Hyvää ruokaa, söin muun muassa rasvaisia perunapannukakkuja smetanan kanssa.)
Neljän sanan venäjänkielentaidollani en osannut tehdä syvällisempää analyysia siitä, miten Ukrainan tilanne on muuttanut Pietarin ilmapiiriä. Niin paljon jää ymmärtämättä ja kuulematta, kun ei osaa kieltä. Hienoa Maija, että sinä Namibiassa asuessasi ja työskennellessäsi osaat myös kuunnella ja puhua paikallista kieltä. Toki kuulematta voi jäädä asioita, vaikka puhuisi samaa kieltä. kuunteleminen on niin paljon enemmän kuin kielitaito.
Hyvää alkavaa viikkoa Namibiaan!
Rakkain terveisin, Mari
Ilmoita asiavirheestä