Irtaannuttuani aikuisiällä vanhoillislestadiolaisuudesta huomasin suhtautuvani uskontoihin hyvin kielteisesti. Koska uskonnollinen elämäni oli siihen asti liittynyt lähinnä herätysliikkeeseen, minulla ei juuri ollut sidettä evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Suhteen rakentaminen uudelta pohjalta on vienyt vuosia.
Tarinani ei ole valtavirtaa, mutta suhteessa kirkkoon moni on kokenut samaa. Merkittävä syy yhä kasvavalle kirkosta eroamiselle on se, ettei kirkolla ole enää elämässä merkitystä: en usko enkä käytä kirkon palveluja. Kun vuonna 1999 kristinuskon jumalaan uskoi 47 prosenttia suomalaisista, vuonna 2019 osuus oli enää 25 prosenttia. Lasten kastamisen romahtaminen tulee näkymään viiveellä entistä suurempana jäsenkatona.
Samaan aikaan tutkimukset osoittavat, että hengellisyys ja etsiminen eivät ole vähentyneet. Yhteisöllisyyden ja juurevuuden kaipuu näkyy esimerkiksi ääriään myöten täyttyvissä Kauneimmissa joululauluissa. Myös lohdulle ja hyväksynnälle on entistä enemmän tilausta.
Kirkko keskittyy taistelemaan siitä, ketkä saavat mennä naimisiin
KIRKKO ON epäonnistunut ihmisten hengellisyyden kohtaamisessa. Samalla kun nuoret etsivät uusia kanavia henkisyydelleen, kirkko keskittyy taistelemaan siitä, ketkä saavat mennä naimisiin. Avioliiton ei pitäisi olla kirkon viestin ytimessä, ja vihkioikeudesta voitaisiin resurssien vähetessä kokonaan luopua.
Ikivanhasta häpeästä nousevan seksuaalimoralisoinnin sijaan kirkon tulisi pitää esillä rakkaudellisuutta ja kestäviä arvoja. Tavoitteena ei pidä olla vain jäsenmäärän säilyttäminen, vaan yhteys ihmisten todelliseen elämään ja arkeen.
Koska kristinuskon ytimessä on luomakunnasta huolehtiminen, kirkon tulee myös eturintamassa ottaa kantaa yhteisiin huoliin ja haasteisiin, kuten ylikulutukseen, luontokatoon ja köyhdyttävään politiikkaan.
Teologiasta ja perinteistä ei tarvitse luopua, ja konservatiiveilla on edelleen oikeus dogmeihinsa. Kyse on siitä, halutaanko muutokset ihmisten ajattelussa tunnustaa ja pitää kaikki mukana – vai käpertyä ja koskettaa entistä harvempaa.
Kesällä osallistuin ensimmäistä kertaa kotiseurakuntani messuun. Pappi oli minua ovella vastassa ja puhui armollisuudesta ihmisen rajallisuuden edessä. Kirkon ydinviesti on kaunis ja lohdullinen.
Kirkolla on myös tehtävä, mutta sen toteuttaminen edellyttää mielenmuutosta, laskeutumista saarnastuolista ihmisen tasolle.
Vanhaa luterilaista termiä lainatakseni kirkon on tehtävä parannus. Sen seurauksena syntyvä ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18).
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
Ilmoita asiavirheestä