Kuolema on ollut nuoresta pitäen kirjailija ja runoilija Anna-Mari Kaskiselle elämän suuri kysymys.
– Ajan rajallisuuteen on jotenkin vaikea nöyrtyä. Maailmassa on niin paljon sellaista, mitä haluaisi nähdä ja kokea, mutta pisinkin ihmiselämä on lyhyt, hän pohtii.
Ikävuosien karttuminen on kuitenkin auttanut kirjailijaa käsittelemään tätä kysymystä.
– Ainoatakaan hengenvetoa ei voi varmistella. Kaikki on lahjaa ja armoa, joka voidaan ottaa pois koska vain. Ihmisellä on osa, johon hänen täytyy sopeutua. Sen rajoissa hän voi kuitenkin elää täysillä ja pyrkiä antamaan muille saman mahdollisuuden. Elämän pyhyys ja ilo ovat kaikkien oikeus.
Mummo on ollut Kaskisen elämässä erityisen merkityksellinen. Hänen järkkymätön luottamuksensa Jumalan hyvyyteen ja vahva, järjestelmällinen rukouselämänsä kantavat hedelmää yli sukupolvien. Hänen kuolemansa laittoi Kaskisen elämän kokonaisvaltaisesti uuteen asentoon.
Mummo oli evankelisen liikkeen kasvatti. Iltaisin hän harjasi hiuksensa, letitti ne kahdelle letille, pukeutui yöpaitaan ja rukoili sitten pitkään ja keskittyneesti sukulaisten, ystävien ja tuttavien puolesta.
– Rukous oli mummolleni kutsumustehtävä. Hän lähti aikanaan Viipurista evakkoon kahden tytön, arvotaulun ja leipäveitsen kanssa ja koki, että tuolloinkin Jumala huolehti hyvin. Taivaaseen pääsystä hän intoili kuin nuori ihminen ulkomaanmatkasta, Kaskinen kertoo.
Mummon huoleton suhde kuolemaan hämmästytti Anna-Mari Kaskista nuorempana kovasti.
– Hyvästellessä hän usein totesi iloisella äänellä, että jollei täällä enää nähdä, niin taivaassa sitten.
Kaskinen koki ihmeelliseksi johdatukseksi sen, että sai olla läsnä mummonsa kuolinhetkellä. Hän oli käynyt juuri paria päivää aiemmin mummon luona sairaalassa Tampereella. Kello 23 hänelle tuli kuitenkin vahva tunne, että hänen on lähdettävä sinne uudelleen, heti.
Kaskisen mies yritti kysellä, onko ajokortittoman aivan pakko lähteä bussilla yönselkään ja päivän viimeisellä junalla Tampereelle.
– Minun oli pakko mennä. Juna-asemalta otin taksin sairaalaan ja istuin mummoni vuoteen vierellä yöllä kello kahdesta kuuteen. Lauloin hänelle Siionin Kanteleen lauluja ja virsiä ja rukoilin. Luotan, että tajutonkin voi kuulla. Kuudelta hän kuoli.
– Suhteeni elämään ja kuolemaan muuttui sillä hetkellä peruuttamattomasti. Oli kannattelevaa ja rohkaisevaa nähdä kristityn ihmisen rauhallinen lähtö tästä maailmasta. Vaikka suru oli suuri, tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa. Hetkestä on jäänyt mieleeni syvä rauha. Usko kannatteli mummoani loppuun saakka, Kaskinen muistelee.
Iltarukous on arvokas perintö
Mummon rukousperintö elää yhä. Anna- Mari Kaskisen äiti on kasvanut jatkamaan mummon työtä, sitoutunutta esirukousta. Vanhemmat opettivat Anna-Marille jo aivan pikkuisena iltarukouksen, jonka hän opetti edelleen omille lapsilleen.
– Kannustan kaikkia samaan! Vaikkei vanhempana tai isovanhempana kokisi itseään uskon sankariksi, voi toistaa lapsen kanssa turvallista, valmista rukousta ja antaa hänelle näin mittaamattoman arvokkaan perinnön.
Kaskinen painottaa, että rukous ei ole ammattikieltä, vaan jokaisella rukoilijalla on oma tyylinsä ja murteensa.
– Itselleni ydinsanoja rukouksessa ovat kiitos, auta, johdata ja armahda. Usein se on vain huuto Kristuksen puoleen, ilman selityksiä.
Anna-Mari Kaskinen on kiitollinen myös Anna-Maija Raittilalle, joka johdatti hänet aikanaan hiljaisuuden retriitissä levolliseen rukouselämään, luottamuksen pyhiinvaeltajaksi.
– Hän kannusti minua luottamaan intuitioon ja kulkemaan omaa tietäni. Sain tutustua kristikunnan yhteiseen rukousaarteistoon.
– Opin myös ajattelemaan, että isoihinkin epäonnistumisiin ja suruihin voi kätkeytyä mahdollisuuden siemen. Raittilalle rukous ja taistelu liittyivät yhteen. Elämme aina myös toisten hyväksi.
Kaskisen omat runot ja laulutekstit pukeutuvat usein rukouksen muotoon. Hän päätti jo vuosikymmenet sitten olla teksteissään aina aito.
– Haluan kirjoittaa myös kivuista ja epäilyksistä. Jumala ei muutu pienemmäksi tai epäoikeudenmukaisemmaksi, vaikka tunnustaisin, etten aina ymmärrä häntä.
Kuva: Olli Seppälä
Lue Anna-Mari Kaskisen haastattelu 17.3. ilmestyneen Kotimaan Minun rukoukseni -palstalta tai
näköislehdestä