Kun Kari Mäkinen valittiin maaliskuun alussa 2010 arkkipiispaksi, haastattelin häntä tuoreeltaan tamperelaisen paikallisradion tiloissa.
Radio antoi ystävällisesti toimituksen kahvihuoneen käyttöön. Radiohaastattelun ja Turun junan väliin jäi hetki vastata Kotimaan kysymyksiin. Liikkeelle lähdettiin urheiluklassikolla: Miltä nyt tuntuu?
Mäkinen sanoi olevansa monenlaisissa tunnelmissa ja että olisi ylellisyyttä, jos olisi vain puhtaita yhden tunteen kokemuksia. Hän sanoi myös olevansa hyvällä kiitollisella mielellä.
Kahdeksan vuotta myöhemmin Mäkinen on jäämässä eläkkeelle. Nyt haastattelupaikka on arkkipiispan työhuone Helsingissä Kauppatorin kupeessa. Ikkunasta näkyvät Eteläsatama, Katajanokan maailmanpyörä ja ortodoksinen Uspenskin katedraali. Helsingin piispan kirkko eli tuomiokirkko, jää hieman katveeseen.
Otetaan sama kysymys kuin 2010. Miltä nyt tuntuu? Mäkinen naurahtaa kuultuaan mitä vastasi kahdeksan vuotta sitten.
– Totta, puhtaat tunteet ovat harvinaisia varsinkin muutostilanteessa, Mäkinen sanoo.
Hän arvelee, että eläkkeelle jääminen on hänelle suurempi muutos kuin aikanaan siirtyminen Turun piispanvirasta arkkipiispaksi.
– Tämä on ilman muuta suurempi askel. Toki kahdeksan vuotta sitten oli niin ikään kysymys koko elämää koskettavasta muutoksesta, mutta siinä oli mukana paljon työhön liittyvää jatkuvuutta. Silloin korostui myös työn rooli elämässä, asetuin katsomaan eri kohdasta samaa maisemaa ja maailmaa.
”Ensin täytyy hengittää ja katsoa, mihin on laskeutunut”
Mäkinen sanoo valmistautuneensa eläkkeelle siirtymiseen arkisten asioiden, kuten muuton, avulla. Lisäksi tietoisuus eläkkeelle jäämisestä on alitajuisesti työstänyt mieltä uuden edessä.
– Eläkkeelle jääminen on yksi elämän suurista muutoksista. Siihen verrattavia ovat naimisiinmeno tai lapsien syntymä eli kohdat, joissa elämässä alkaa kokonaan uusi vaihe.
Mäkisen vaimo Eija jäi eläkkeelle noin vuosi sitten. Mäkiset pohtivat, mihin asettuisivat asumaan. Pori, vanha kotikaupunki kävi mielessä, mutta uusi koti löytyi Turun keskustasta.
Mäkinen korostaa, että hänellä ei ole valmiita suunnitelmia eläkepäivien varalle.
– Ensin täytyy hengittää ja katsoa, mihin on laskeutunut, ja vasta sitten katsoa, mihin päin on menossa. Minulla ei ole erityistä tarvetta tietää etukäteen, millä kalenterin täytän. Nyt odotan uteliaana, mitä tulee tapahtumaan.
– Tämä on osa muutosta, jossa vuosien mittaan elämäänsä on alkanut katsoa lopusta käsin.
Kysymykseen muistelmien kirjoittamisesta Mäkinen naurahtaa ja toistaa, ettei ole suunnitellut mitään. Hän ei myöskään ole pitänyt yksityiskohtaista päiväkirjaa työvuosien tapahtumista Paasikiven tapaan, mutta erilaisia muistiinpanoja silti löytyy.
Mäkinen ei myöskään halua tässä vaiheessa arvioida omaa kauttaan arkkipiispana.
– On historioitsijoiden tehtävä aikanaan katsoa ja tulkita, miten kirkko näkyi ajanjaksona, jolloin sen näkyviä kasvoja olivat nämä ja nämä. Isoihin liikkeisiin yksittäiset ihmiset vaikuttavat kovin vähän.
Sen Mäkinen kuitenkin suostuu sanomaan, että jos hänet jostain muistettaisiin, niin se olisi hänen halunsa rohkaista avoimeen ja rehelliseen vuoropuheluun kirkossa.
– Mutta onko semmoista tapahtunut, sitä on itse vaikea arvioida.
”Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiat ovat 2010-luvun iso kysymys”
Vuoden 2010 Kotimaan haastattelussa arveltiin, että arkkipiispan edessä olevat haasteet ovat ainakin suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, naispappeuden vastustajat ja Luther-säätiö. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta asiat ovat kirkollisessa keskustelussa yhä edelleen mukana.
– Varsinkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kysymykset ovat olleet 2010-luvun iso kysymys yhteiskunnassa ja kirkossa. Yksi osa tätä kysymystä on ollut vähittäinen vähemmistöjen tuleminen itsenään näkyväksi. Se on ollut hidas ja myönteinen liike, jossa ihmiset tulevat tunnistetuiksi.
Mäkinen sanoo kehityksestä huolimatta tunnistavansa julkisessa keskustelussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä vielä takavuosikymmenien tyyliä.
– Kyllä nytkin, kun kirkolliskokouksessa toukokuun alussa puhuttiin samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, kuulin sellaisia äänenpainoja, jossa puhutaan asioista ja ilmiöistä kuin joistain ulkopuolella olevasta.
– Voimme tässä käydä ystävällistä, arvostavaa, kunnioittavaa keskustelua, mutta jos sitä käydään hänestä, joka istuu samassa pöydässä, se on hänelle haavoittavaa ja loukkaavaa. Tällainen tilanne kirkossa pitäisi tunnistaa.
Kirkossa on luotu erilaisten avioliittokantojen edustajille niin sanottu kunnioittavan keskustelun malli. Siihen vedottiin viimeksi kirkolliskokouksen ponnessa. Käytännössä malli on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, eikä sitä ole käytetty.
– Suoraan sanottuna kunnioittavan keskustelun malliin vetoaminen on näyttänyt tyylikkäältä tavalta kiertää itse asia eli puhuminen ihmisten kesken niin, että voitaisiin hakea jokin ratkaisu.
– Keskustelumalli on ollut yritys selvitä eteenpäin. Ehkä sitäkin on joku tarvinnut. En paljon ihmettele, ettei malli ole värähdyttänyt koko kansakuntaa, Mäkinen sanoo hymähtäen.
Mäkinen kuitenkin uskoo, että elämä löytää uomansa myös kirkossa.
”Pappien joukossa oli ja on monenlaista viheltäjää”
Kari Mäkinen vihittiin papiksi vuonna 1979. Hänestä tuntuu, että kirkko, josta hän nyt jää eläkkeelle, on pohjimmiltaan sama kuin kirkko, johon hän meni töihin.
– Mutta historiallinen tilanne on monelta osin toisenlainen. Tulin kirkkoon, jolla oli vahva rooli instituutiona ja osana julkista auktoriteettirakennelmaa. Nyt sellainen rooli on purkautunut.
– Vielä 1970-luvulla kirkkoa vastaan kapinoitiin, mutta nyt se ei enää ole siinä asemassa. Kirkosta voidaan keskustella ja sitä voidaan kritisoida, mutta kirkkoa vastaan ei enää kapinoida.
Mäkinen muistuttaa myös, että kun hän tuli kirkkoon töihin, hän katseli maailmaa 24-vuotiaan helsinkiläisen apupapin silmin. Nyt hänellä on 63-vuotiaan eläköityvän arkkipiispan silmät.
Oltuaan pappina Helsingissä viisi vuotta Mäkinen siirtyi Satakuntaan. Siellä pappi otettiin vastaan itsestään selvemmin kuin Helsingissä. Papilla oli vielä vanhasta maailmasta periytyvä asema yhteisössä.
– Minulla on tuntu, että pappeja arvostetaan yhä edelleen, mutta ei asemansa takia, vaan oman ammattitaitonsa vuoksi, ja sen kautta, miten pappina ollaan. Tosin pappien joukossa oli ennen, kuten nykyäänkin, monenlaista viheltäjää, Mäkinen sanoo ja hymyilee.
Mäkinen arvioi, että koska tällä hetkellä kirkon kantama perinne koetaan yhä ohuemmin, kirkon täytyy lunastaa paikkansa omalla olemisella.
– En minäkään silti Lauttasaaren nuorisopappina tuntenut kantavani säätyläispapin manttelia harteillani. Historiallisista muutoksista on vaikea sanoa, ovatko ne myönteisiä vai kielteisiä. Ne ovat muutoksia.
”Ei pidä kuvitella, että historiassa olisi ollut aika, jolloin koko yhteiskunta oli kristillinen”
Yhteiskunta muuttuu ja kirkko sen mukana, halusi tai ei. Kirkko ei esimerkiksi enää säätelee ihmisten arkikäyttäytymistä, saati ole osa sitä.
– Sen sijaan kirkon rooli on siirtynyt taustalle, josta se voi nousta esille. Tausta voi myös avautua näkyviin tietyssä tilanteessa, Mäkinen arvioi.
Esimerkkinä muutoksesta ja sen monitulkintaisuudesta Mäkinen käyttää pitkäperjantaita, jolloin kaupat ovat auki, mutta samaan aikaan Helsingissä järjestetään komea Via Crucis -kulkue.
– Yksioikoiset johtopäätökset historiallisista ja yhteiskunnallisista muutoksista ovat vaarallisia. Varsinkaan kirkossa ei pidä langeta yksioikoiseen sekularisaation tulkintaan, joka hallitsi miltei koko 1900-lukua. Ei myöskään pidä kuvitella, että historiassa olisi ollut aika, jolloin koko yhteiskunta olisi ollut kristillinen.
Mäkinen huomauttaa, että vaikka kristillinen perinne ei enää näy ihmisten viikkorytmissä, se pitää pintansa vuosirytmissä. Joulun ja pääsiäisen asema ei ole ollut uhattuna, vaikka arkipyhien poistamisesta onkin viime vuosina keskusteltu, viimeksi kikyn eli kilpailukykysopimuksen yhteydessä
– Kirkossa kyllä ymmärretään, että aineellisen hyvinvoinnin eteen pitää tehdä asioita, mutta kaikkea ei voi mitata talouden mittarein. Esimerkiksi helatorstaita ei voi asettaa samaan pöytään, jossa kaikesta käydään kauppaa.
”Yksittäiset eropiikit ovat vain värähdyksiä kaaressa”
Kari Mäkisen kaudelle sijoittuu myös kaikkien aikojen suurin kirkosta eroamisen piikki, Ylen Homoillan jälkimainingeissa lokakuussa vuonna 2010. Mäkinen sanoo, ettei ole menettänyt yöuniaan kirkosta eroamisen takia eikä haluisi tuijottaa yksittäisiä eropiikkejä.
– Isot muutokset tapahtuvat pitemmissä kaarissa. Yksittäiset piikit ovat vain värähdyksiä kaaressa, niiden kautta ei kehityssuuntia voi selittää. Ylipäätään tässäkin asiassa olisi vältettävä liian yksinkertaisia selityksiä.
Mäkisen mukaan taustalla vaikuttavat pitkäkestoiset ja syvät kulttuurimuutokset, ja niiden myötä myös kirkon roolin muutos. Suomi ei ole tässä yksin, vaan samansuuntainen kehityskulku on tapahtunut miltei samanaikaisesti muissakin Pohjoismassa.
– Samalla kun kirkosta on erottu, sen jäsenyydestä on tultu tietoisemmaksi. Samaan aikaan kun jäsenmäärä on laskenut, on myös tapahtunut jäsenyyden vahvistumista.
Mäkinen muistuttaa, että vaikka on nykyaikaista tarkastella asioita numeroiden avulla, koko todellisuus ei ole pelkästään luvuissa ja tilastoissa.
”Takarivistä eturiviin astuminen oli henkilökohtainen haaste”
Arkkipiispa on roolinsa vuoksi kirkon kasvot julkisuuteen. Kari Mäkistä on sanottu julkisuudessa ”mieheksi epämukavuusalueella”.
– Arkkipiispan virka on sellainen paikka, että siihen ei tulla takki auki ja valmiina. Ainakaan minä en siihen pystynyt.
– Suhde julkisuuteen ei ole ollut mitenkään yksinkertaista. Olen kysynyt itseltäni, miten olla julkisessa virassa tällaisena ihmisenä kuin minä olen.
Mäkinen sanoo kuitenkin oppineensa mediassa ja julkisuudessa olemisesta. Hän sanoo oppineensa tuntemaan toimittajia ja median logiikkaa. Moni toimittaja tekee hänen mukaansa ammattitaitoisesti mahdollisimman hyvää työtä.
Mäkinen sanoo oppineensa myös sen, ettei ole mediassa altavastaajana.
– Iso henkilökohtainen haaste on ollut astuminen takarivistä eturiviin. En koskaan ajatellut, että se olisi minun paikkani.
– Päinvastoin, olin ajatellut, että paikkani on takarivissä, sivussa tarkkailemassa, analysoimassa ja ymmärtämässä sekä sieltä käsin ehkä jotain piipittämässäkin.
Vuosien mittaan Mäkinen tottui mediaan ja media tottui Mäkiseen. Häntä ei pidetty kirkon päivystävänä dosenttina. Itse asiassa vuonna 2010 tehdyn tuoreen arkkipiispan haastattelun otsikko oli ”Arkkipiispa ei ole päivystävä kirkon ääni”.
– Pakko tunnustaa, että tunnen tietynlaista helpotusta voidessani palata takariviin, vaikka tiedän, että ei se ehkä ihan täysin toteudu.
”Tässä tehtävässä on saanut laittaa likoon kaiken mitä itsestä löytyy”
Kari Mäkinen on tunnettu lukevana arkkipiispana. Hän itse kokee, ettei ole ehtinyt tarpeeksi, vaikka onkin koettanut noudattaa Canterburyn entisen arkkipiispan Rowan Williamsin ohjetta raivata tilaa omalle lukemiselleen – my personal reading.
– Tämä on ollut tehtävä, jossa saa laittaa likoon kaiken mitä itsestä löytyy, ja silloin myös kaikki se, mitä lukee, on mukana.
Muun kaunokirjallisuuden lukeminen on Mäkisellä jäänyt viime ja tänä vuonna hieman vähemmälle, sillä hän on Vuoden johtolangan raadissa. Se on dekkarikirjallisuuden arvostettu palkinto.
Mäkinen ei kuitenkaan ryhdy laajemmin analysoimaan dekkarien sielunmaisemaa, sillä raadin jäsenyys velvoittaa pitämään matalaa profiilia.
– Rikosten kautta heijastuvat teemat, jotka aiheuttavat epävarmuutta ja turvattomuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja kyllä, kirkkokin näkyy eri tavoin dekkareissa.
Kaunokirjallisuus on Mäkiselle tärkeä asia, sillä se pitää kieltä hengissä.
– Papin työ on mitä suurimmassa määrin kielen kanssa työskentelyä. Kieli on väline. Koko papin työ on sanomattoman sanoittamista, liikkumista kielen kanssa sillä alueella, jossa valitsee perimmäinen hiljaisuus ja joka on kielen tavoittamattomissa.
Mäkinen sanoo huomanneensa, että vanhenemiseen ja väsymiseen liittyy se, että vuosi vuodelta asioiden tavoittaminen kielen avulla muuttuu vaikeammaksi.
– Tämä voi johtua siitä, että iän myötä asiat näyttäytyvät vähemmän sellaisilta, joita voi ilmaista täsmällisesti yksinkertaisilla lauseilla, vaikka juuri sitä odotetaan. On vaikeaa ilmaista sävyjä.
Mäkinen kiteyttää kuin aforismin:
– Maailma, Jumalasta puhumattakaan, ei paljastu väitelauseina.
Haastattelu on päättynyt. Siirrymme läheiseen Tähtitorninmäen puistoon ottamaan valokuvaa, vaikka Mäkinen ensin vähän vastusteli vedoten kipeytyneeseen jalkaansa.
Puisto ja siellä risteilevät polut ovat kuin tahaton vertauskuva. Mäkinen laittaa kädet selkänsä taakse, katsoo kameraan ja näyttää siltä kuin olisi juuri vapautunut julkisen roolin paineesta.
Eikä jalkakipukaan enää pahemmin vaivaa.
***
Kuka?
Kari Mäkinen
Syntynyt: 5.1.1955 Porissa
Perhe: Vaimo ja neljä aikuista tytärtä.
Koulutus: Teol. kand. 1979, teol. lis. 1987, teol. toht. 1989. Pappisvihkimys 1979. Ylempi pastoraalitutkinto 1991.
Työhistoria: Seurakuntapappi Helsingin Roihuvuoressa 1979, Helsingin Lauttasaaressa 1979–84, Länsi-Porissa 1989 sekä Ulvilassa 1989–93. Tutkija 1984–89. Helsingin yliopiston kirkkohistorian vs. apulaisprofessori 1994. Ulvilan kirkkoherra 1994–2005. Turun tuomiokapitulin pappisasessori 1998–2004. Turun tuomiokapitulin hiippakunnallisen tukiprojektin tehtävissä 2005. Turun arkkihiippakunnan piispa 1.1.2006–31.5.2010. Turun arkkihiippakunnan arkkipiispa 1.6.2010–31.5.2018.
Harrastukset: Lenkkeily, arkiruoka, kirjallisuus, onginta.
***
Kuva: Jukka Granström
***
Lue myös:
Arkkipiispa Kari Mäkinen lähtösaarnassaan: Siunauksen kieltäminen on selän kääntämistä
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.