Heinäkuussa 1995 parikymppinen lestadiolaisnuorukainen ja teologian opiskelija Tuomas Palola törmäsi Yhdysvalloissa Pohjois-Minnesotassa hämmentävään asiaan. Reilun tuhannen asukkaan kaupungissa Menahgassa oli kolme lestadiolaista kirkkoa, jotka edustivat eri suuntauksia. Kaikkien juuret olivat pohjoisen Lapin Kaaresuvannon herätyksessä. Silti tässä pienessä amerikkalaiskaupungissa kirkkojen jäsenillä ei ollut keskenään mitään yhteyttä eikä yhteistyötä. Naapurikirkon väki ei ollut viereisen kirkon jäsenten mielestä oikein uskomassa.
Palolan mielessä syntyi palava halu selvittää, mikä on johtanut lestadiolaisen liikkeen hajaannukseen ja moni-ilmeisyyteen Pohjois-Amerikassa. Aihetta tutkiessaan hän tuli valottaneeksi liikkeen hajaannuksen taustoja myös Pohjoismaissa.
Pohjois-Amerikassa lestadiolainen liike tunnetaan apostolis-luterilaisuutena. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä amerikansuomalaisena uskonnollisena liikkeenä. Tästä juuresta kehittyneillä suuntauksilla on nykyisin Yhdysvalloissa yhteensä vajaat 50 000 kannattajaa.
{kuva_53f38cfc-d701-4b0e-9a4c-3fe8a1d8b3f7}
Palolan intensiivinen tutkimusprojekti saavutti erään päätepisteensä tammikuun lopussa 2015, kun hän väitteli Helsingin teologisessa tiedekunnassa tohtoriksi Amerikan apostolis-luterilaisuudesta vuosina 1884–1929.
Tutkimusta tehdessään Palola havaitsi, että lestadiolaisuuden historiassa nousevat yhä uudelleen polttaviksi neljä kriittistä kysymystä: kirkon jäsenyys, oppi lain ja evankeliumin suhteesta, rippioppi sekä kysymys niin sanotusta hengellisestä hallituksesta. Näitä oivalluksiaan hän avaa jutun loppupuolella.
Amerikan lestadiolaisuuteen Tuomas Palola sai ensimmäisen kosketuksensa jo noin vuoden ikäisenä.
Palolan isä kuoli ennen pojan syntymää. Äiti, sittemmin Oulun yliopiston suomenkielen professorina tunnetuksi tullut Helena Sulkala, jäi yksin kolmen pienen pojan kanssa ja tarvitsi lastenhoitoapua. Perheeseen saapui amerikanlestadiolainen lastenhoitaja.
Sittemmin hoitaja avioitui suomalaisen miehen kanssa. Kun Tuomas Palola sai kutsun puhujaksi eli lestadiolaiseksi maallikkosaarnaajaksi vuonna 1994, yksi hänen ensimmäisistä puhujantehtävistään osui Helsingissä pidettyihin ompeluseuroihin, jossa paikalla oli sattumalta myös entinen lastenhoitaja puolisoineen.
– Vanha lastenhoitajani tunnisti minut nimen perusteella ja meille syntyi yhteys. Kun pariskunta muutti taas Yhdysvaltoihin vuonna 1995, matkustin kesällä heidän vieraakseen ja pääsin tutustumaan myös tuohon hämmentävään Menahgan kaupunkiin erilaisine lestadiolaiskirkkoineen, Palola kertoo.
{kuva_f388cefe-d33d-48aa-b887-351549484a09}
Palola teki aikanaan Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian gradunsa lestadiolaisuuden leviämisestä Pohjois-Amerikkaan. Kerätystä aineistosta suurin osa jäi kuitenkin hyödyntämättä.
Välissä Palola hankki uussiirtolaisen näkökulmaa työskentelemällä lähes neljä vuotta pappina Tallinnassa. Viron vuosina Palolan perhe kasvoi, samoin myös tutkimusnälkä.
– Vuonna 2005 aloitin jatko-opinnot Helsingin yliopistossa virkatyöni ohessa. Vapaapäivät ja vuosilomat kuluivatkin sitten kymmenen vuotta arkistojen uumenissa ja aineistonkeruumatkoilla. Lapset ovat päässeet yksi kerrallaan mukaan Pohjois-Amerikan reissuille aina täytettyään kahdeksan vuotta, viiden lapsen isä kertoo.
Kaiken kaikkiaan Palola on tehnyt seitsemän aineistonkeruumatkaa Yhdysvaltoihin, yhden Kanadaan ja kaksi Ruotsiin. Pohjois-Amerikassa hän kulki käytännössä mantereen halki Atlantilta Tyynellemerelle.
{kuva_a3cf382e-47e7-4134-9836-a080bc808a1f}
Alkuperäislähteiden äärelle pääseminen on ollut tutkimuksen kannalta välttämätöntä, koska kaikki myöhempi aineisto ja muistitieto ovat vahvasti eri suuntausten sisäryhmäperinteiden värittämiä.
– Alkuperäismateriaalien käsiin saaminen on ollut välillä täydellistä onnenkauppaa. Osa arvokkaista kirkonkirjoista löytyi keittiöiden nurkkakaapeista, muropakettien taakse sullotuista paperipusseista, Palola muistelee.
Esimerkkinä tiedonkeruun haasteista Palola kertoo matkastaan Pohjois-Dakotan preerialle vuonna 2009. Hän tiesi, että muutaman sadan asukkaan maaseutukylässä Gacklessa on ollut aikanaan kaksi lestadiolaiskirkkoa, joista toinen on yhä pystyssä. Alueella on pidetty aikoinaan isoja seuroja.
Saavuttuaan pieneen kylään keskelle preeriaa Palola suuntasi postitoimistoon.
Hän kertoi, mitä on tutkimassa, ja tiedusteli postineidiltä reittiä vielä olemassa olevalle kirkolle. Neiti tiesi kertoa, että paikkakunnalla on yhä pienimuotoista seuratoimintaa. Hän soitti kirkon postit vastaanottavalle henkilölle, joka kertoi pariskunnasta, jota voisi haastatella.
– Postineidin ohjeiden avulla saavuin vanhalle maatilalle. Pakkasta oli 25 astetta ja tuuli navakasti. Vanha mies seisoi pihassa turkishaalareissa hirveän kokoinen koira vieressään ja kutsui minut sisälle. Kävi ilmi, että miehen vaimo oli amerikansuomalaisia. Naisen sukujuuret olivat Oulunsalossa muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani, Palola sanoo.
{kuva_f61e630d-3add-449e-9f69-fce622aa3971}
Haastateltavat kertoivat sitten kirkostaan ja lähettivät Palolalle hautausmaan luettelon sekä tietoja saarnaajista. Nainen tiesi myös henkilön, jolla oli sukua toisessa, jo tuhoutuneessa lestadiolaiskirkossa.
– Soitin myös tälle henkilölle ja tapasimme ravintolassa. Hänellä oli monenlaista materiaalia kirkon historiasta, mutta hän ei tiennyt, mitä papereissa luki, koska ei osannut enää suomea. Minä sitten käänsin hänelle johtokunnan pöytäkirjojen sisältöjä ja sain luvan kuvata materiaalin tutkimuskäyttöön.
Aiemmassa tutkimuksessa ja sisäryhmäperinteessä Amerikan lestadiolaisten hajaannus – samoin kuin hajaannukset Pohjoismaissakin – on selitetty vahvoista persoonista ja heidän välirikoistaan johtuviksi.
Toinen selitysmalli on koskenut opillisia erimielisyyksiä. Palola kuitenkin löysi tutkimuksessaan hajaannuksille myös muita syitä.
Eräs merkittävä syy on ollut se, että Amerikassa lestadiolaiset muodostivat jo vuonna 1873 itsenäisen kirkon maallikkopappeineen. Tämän ensimmäisen lestadiolaisen vapaakirkon nimi oli Salomon Kortetniemen Luterilainen Seura ja sen perustajajäseninä oli 119 miestä. Salomon Kortetniemestä, Ylitornion entisestä suntiosta, tuli kirkon pappi.
Pohjoismaissa lestadiolaisuus pysytteli valtionkirkkojen ja kansankirkon sisäisenä liikkeenä ja mukana on ollut runsaasti koulutettuja pappeja. Amerikassa koulutetun papiston osuus lestadiolaiskirkoissa on sen sijaan ollut äärettömän pieni. Pyhän Hengen pappeuden eli yleisen pappeuden vahva korostus johti siihen, että papiksi saattoi nousta kuka vain, yleensä karismaattinen saarnaaja. Lisäksi Pohjois-Amerikan vapaakirkollisissa oloissa oli helppoa perustaa oma kirkko, jos joku saarnaaja ei miellyttänyt.
{kuva_310d6ef3-507a-4fda-824d-20b0010de897}
Ongelmia tuli myös siitä, että herätysliikkeen johto Fennoskandiassa pyrki ohjaamaan liikettä ymmärtämättä täysin sen kehitystä sääteleviä tekijöitä vapaakirkollisessa Pohjois-Amerikassa. Näin vanhan mantereen johto loi itse lisää ristiriitoja sekä joudutti hajaantumista. Puolin ja toisin tehdyt saarnamatkatkaan eivät aina edistäneet yhteyttä vaan joskus jopa hajottivat.
Kortetniemeä alettiin pian syyttää vallanhimosta, lahjojen puutteesta viranhoidossa sekä vääristä elämäntavoista. Papin virkansa avulla Kortetniemi syrjäytti muiden Pohjois-Amerikkaan tulleiden lestadiolaissaarnaajien arvovallan. Pohjoismaisia lestadiolaisjohtajia ärsytti erityisesti Kortetniemen väite, jonka mukaan Amerikan seurakunnalla oli ”itsellä pesomalja ja Pyhä Hengi ettei he sitä tarvitse Euroopasta hakea”.
Vanhan mantereen merkittävä johtaja Juhani Raattamaa vaati Kortetniemeä tekemään parannusta elämänsä virheistä, mutta Kortetniemi vaati johtoa pyytämään aiheetonta parjausta anteeksi.
Toisaalta lestadiolaisten keskuudessa pohdittiin Suomessakin vakavasti irtautumista evankelisluterilaisen kirkon helmasta. Tämä tuli ajankohtaiseksi vuonna 1923, kun Suomessa astui voimaan uskonnonvapauslaki. Oulun maakunta-arkistosta löytyy vuonna 1923 laadittu ehdotus itsenäisen suomalaisen lestadiolaiskirkon niin sanotuksi ”kirkkojärjestykseksi”. Kyseessä on suomennos ja sovellutus Amerikan apostolis-luterilaisten kirkkojen säännöistä.
– Yksi painava syy jäädä Suomessa kirkon sisäiseksi herätysliikkeeksi olivat varmasti ne ongelmat, mitä lestadiolaisten maallikkopappeudesta Amerikassa oli seurannut, Palola arvioi.
Toinen hajaannuksille altistanut asia oli kielikysymys. Siirtolaisiksi Amerikkaan tulleet lestadiolaiset puhuivat jo lähtömaissaan kolmea eri kieltä: suomea, ruotsia ja norjaa.
Eri kielialueilla saarnoissa ja opetuksessa oli erilaisia painotuksia. Siirtolaisiksi tulleet maallikot eivät siis tuoneet tullessaan opillisesti yhtenäistä lestadiolaista liikettä.
Uudessa maailmassa englanti uutena kielenä sekoitti tilannetta vielä entisestään. Palolan mukaan kyse ei ollut vain puhtaasta toimintakielen vaihdosta. Kielen muutoksen mukana liike siirtyi toiseen kulttuuriin sekä siinä vaikuttavien uskonnollisten ilmausten ja ajattelutapojen piiriin.
Uudet lestadiolaiskirkot olivat monilla alueilla Pohjois-Amerikassa ainoita kirkkoja, joissa puhuttiin Suomea. Näin kirkkojen jäseniksi päätyi kansallisin kieliperustein myös ei-lestadiolaisia.
{kuva_44ed0aaa-530f-41df-a55d-ba9f9fc73d61}
Suomalaiset muuttivat aluksi lähinnä Michiganiin ja Minnesotaan. Erityisen suuri keskittymä suomalaisia oli 1800-luvun lopulla Michiganin pohjoisimmalla niemekkeellä, jota kutsuttiin Kuparisaareksi.
Kaikkiaan Suomesta Amerikkaan lähteneistä siirtolaisista noin kolmannes oli kirkollisia, kolmannes sosialisteja ja kolmannes uskonnollisesti ja aatteellisesti välinpitämättömiä. Kirkollisesti orientoituneista valtaosa oli lestadiolaisia, mutta joukkoon mahtui myös körttiläisiä, evankelisia ja vapaakirkollisia.
– Kaikkien suomalaiskirkkojen perustamislähtökohdat olivat Amerikassa yhtä kaoottisia kuin lestadiolaiskirkkojenkin. Merkilliset hahmot nimittivät itsensä piispoiksi ja riidat ja hajaannukset olivat tyypillisiä myös muiden ryhmien keskuudessa, Palola huomauttaa.
Pohjoismaissa lestadiolaisuuden suuri hajaannus tapahtui hiukan ennen 1900-luvun alkua. Liike jakaantui esikoislestadiolaisiin, uusheräykseen ja vanhoillislestadiolaisuuteen.
Suomessa vanhoillislestadiolaiset ovat nykyisin ylivoimaisesti suurin joukko. Heidän vastinparinaan Amerikassa on Lestadiolais-Luterilainen Kirkko LLC.
Amerikassa suurimman lestadiolaisjoukon muodostavat sen sijaan vanha-apostolis-luterilaiset, joiden vastinparina Suomessa ovat esikoislestadiolaiset. Tämä ryhmittymä on opeiltaan ja tavoiltaan erittäin vanhakantainen ja sitä johdetaan Ruotsin Lapista Jällivaarasta.
Niin sanottuja pikkuesikoisia eli rauhansanalaisia ja Suomen ruotsinkielisiä lestadiolaisia lähimpänä on Amerikassa mantereen toiseksi suurin lestadiolaisryhmä eli Apostolis-Luterilainen kirkkokunta.
Lisäksi Amerikasta löytyy vielä noin 8000 hengen Ensimmäinen Apostolis-Luterilainen kirkko eli niin sanottu töröläläisyys, jonka suhteet Suomen vanhoillislestadiolaisiin katkesivat vuonna 1973. Suomessa heidän vastinparinaan ovat lähinnä niin sanotut sillanpääläiset.
{kuva_66fa524a-aa66-41d6-b7ca-45aa26a44b78}
Amerikan lestadiolaisuus on nykyäänkin elävää. Lähes kaikissa suuntauksissa noudatetaan perinteistä suomalaista kirkollista tapaa viettää ehtoollista kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Lapsille on pyhäkoulutoimintaa ja useissa suuntauksissa on myös organisoitua nuorten toimintaa.
Vanha-apostolisluterilaiset kokoontuvat viikoittain kuuntelemaan, kun rovasti Laestadiuksen englanniksi käännetystä postillasta luetaan saarna. Lisäksi saarnamies pitää vapaamuotoisen seurapuheen. Suuntauksen suurimmat seuratapahtumat liittyvät Lapin vanhinten vierailuihin ja Juhannusseuraperinteeseen.
Laestadiolais-luterilaisilla on seuratoimintaa sunnuntaisin ja yleensä koko seurakunnalle suunnattu ”raamattuluokka” yhtenä arki-iltana. Suuntauksella on kolme aktiivisessa käytössä olevaa leirikeskusta, jonka lisäksi erilaista leiri- ja kurssitoimintaa järjestetään myös kirkoilla ja vuokratuissa tiloissa. Kesäisin ryhmä pitää Suviseurat jonkin seurakuntansa alueella.
Tutkimusta tehdessään Palola havaitsi, että lestadiolaisuuden historiassa neljä kysymystä nousevat yhä uudelleen polttaviksi ja liikettä jakaviksi. Kirkon jäsenyyttä koskevan kysymyksen lisäksi näitä ovat rippioppi, oppi lain ja evankeliumin suhteesta sekä kysymys niin sanotusta hengellisestä hallituksesta.
Erimielisyydet näistä asioista ovat olleet useiden hajaannusten taustalla.
– Olen tämän tutkimusprosessin aikana hahmottanut, mitä vanhoillislestadiolaisuus on näistä asioista opettanut ennen 1930-lukua. Muistan edesmenneen SRK:n kustannuspäällikön Samuli Pentikäisen sanoneen toistuvasti puhujainkokouksissa 1990-luvulla, että lukekaa niitä vanhoja julkaisuja ennen vuotta 1930. Mietin silloin, mikä oli Samulin viesti. Nyt luulen ymmärtäneeni siitä jotakin.
Palola on opettanut omissa saarnoissaan asioista niin kuin liikkeessä oli ennen tapana. Tämä ei ole kaikkia miellyttänyt. Jotkut ovat nousseet vastustamaan hänen opetuksiaan vahvastikin.
Palolan mukaan vanhat vanhoillislestadiolaiset opettivat ripistä niin, että se kuuluu yksinomaan sielunhoidon alueelle. Vanhurskauttamisen eli pelastuksen kanssa ääneen lausutulla ripillä ja ääneen kuullulla synninpäästöllä ei ole mitään tekemistä.
Jumala ei tarvitse rippiä, vaan sitä tarvitsee ihminen.
Tutkimusta tehdessään Palola kuitenkin törmäsi Amerikan lestadiolaisten keskuudessa opetukseen, jonka mukaan uskovan on täytynyt tunnustaa kaikki tietoisesti tekemänsä synnit toiselle lestadiolaiselle ja kuulla synninpäästö päästäkseen taivaaseen.
Myös suomalaisessa vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan toisinaan tästä asiasta tavalla, joka on Palolan mukaan perinteisesti mielletty liikkeessä harhaopiksi. Tämä opetus on saattanut johtaa ihmisen jatkuvan ripittäytymisen kierteeseen kadotuksen pelossa.
– Se mikä meillä nyt leimataan uudistusmieliseksi hapatukseksi, on vanhaa oppia. Väitän että kukaan vanhoillislestadiolaisuuden uudistajiksi nimetyistä ei halua uudistaa liikkeen oppia, vaan liikkeessä kaivataan reformaatiota eli paluuta vanhaan. Jatkuva uskonpuhdistus on tärkeä asia, Palola sanoo.
1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa opetettiin, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta muodostaa liikkeen jäsenten hengellisen johdon. Ranuan Suviseuroissa 1989 tästä opetuksesta lähdettiin irtisanoutumaan. Vuonna 2011 SRK:n johtokunnaltakin tuli asiasta julkilausuma.
– Minulle SRK ei ole hengellinen auktoriteetti eikä se mielestäni voi olla sitä kenellekään vanhoillislestadiolaiselle.
– Jo vuoden 1909 vuosikokousseuroissa todettiin, että uskovan auktoriteetti on Raamattu. Sen yläpuolelle tai edes rinnalle ei voi nostaa seurakuntaa, Palola sanoo.
Palola on aidosti kiitollinen siitä, että SRK päätti julkaista kirjana hänen väitöstutkimuksensa, vaikkei ole voinut vaikuttaa sen sisältöön.
– Tuntuu hyvältä, että SRK:ssa nähtiin tärkeäksi julkaista tällainen puheenvuoro tällaisena aikana.
Kuvat:
1. Thomsonin suuret seurat kesällä 1927 järjestettiin ensi kertaa suuressa seurateltassa. Väkeä oli paikalla yli 5 000 henkeä ja saarnaajiakin kolmattakymmentä. kuva: iida Lepän kokoelma/ Juha Pentikäinen
2. Tuomas Palola, tyttärensä Anna-Tuulia sekä Wilfred Haapala Manyberriesin suomalaisen evankelis-luterilaisen kirkon edessä. Tätä Kanadan preerialla sijainnutta suomalaisyhteisön kirkkoa käyttivät myös apostolis-luterilaiset pitäessään seuroja paikkakunnalla. Wilfred Haapala osallistui lapsena pyhäkouluun sekä seuroihin tässä rakennuksessa.
3. French Laken apostolis-luterilaisen kirkon sisällä oleva kyltti ohjeistaa tupakinpoltosta. Kirkko on siirretty Annandalen Pioneer Parkiin. kuva: Tuomas Palola
4. Apostolis-luterilaisten suurten seurojen saarnamiehiä 1930-luvun alussa. Kuvassa muun muassa Evert Määttälä, Henry Sakari, Väinö Ekquist, J. G. Onkka, John G. Tuira ja Jacob Uitti. kuva: lLCA
5. Tuomas Palola sai arvokkaita neuvoja kylän postineidiltä etsiessään tätä Pohjois-Amerikan preerialla Gacklessa sijaitsevaa vanha-apostolisluterilaista kirkkoa ja tietoja sen historiasta. kuva: Tuomas Palola
6. Virginian suuret seurat vuonna 1933 järjestettiin kuvassa taustalla näkyvässä kirkossa.
7. Suomalaiset perustivat Saskatchewanin provinssin kaakkoisosaan New Finland -nimisen maanviljelyssiirtokunnan. Seudulla toimi niin evankelis-luterilainen kuin apostolis-luterilainen seurakunta. Kuvassa Palola tyttärensä Anna-Tuulian kanssa paikkakunnan hautausmaan portilla.
8. Kuva Tuomas Palolasta: Matti Karppinen
Juttu on julkaistu Kotimaa-lehdessä 5.2.2015.