Jos on Suomi murheellisten laulujen maa, on evankelis-luterilainen kirkkomme murheellisten lukujen kirkko. Kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja pahimmat lukemat koskevat suurimpien kaupunkien nuoria aikuisia.
Kasteiden määrä on romahtanut ja entistä harvempi avioliitto solmitaan kirkollisesti. Alimmillaan kirkkoon kuuluminen on perheen perustamisvaiheessa olevien 20–30 -vuotiaiden ikäluokissa. Se ei vielä näy verotuloissa, mutta kohta näkyy. Lisäksi kirkkoon vielä sitoutuneet suuret ikäluokat alkavat kuolla, joten kirkon jäsenmäärä vuotaa myös ikähaitarin yläpäästä.
Mitä jää jäljelle? Yhä pienemmän jäsenmäärän kirkko yrittää ylläpitää rapistuvia rakennuksia ja maksaa tasaisen suurena pysyvän henkilöstön palkkoja. Kirkon ”liikevaihto” on vuodessa vähän yli miljardi euroa, josta kirkollisveron tuotto on 885 miljoonaa. Kirkon palveluksessa on nyt noin 20 000 työntekijää. Kuluista varsinaisen seurakuntatyön osuus on noin puolet, kiinteistöjen ylläpito vie neljänneksen, hallinto viidenneksen.
Eri puolilla maata eletään kovin erilaisissa tilanteissa.
Arkkipiispa Tapio Luoman ensisijainen tehtävä ei ole murehtia talouslukuja vaan näyttää suuntaa kirkon hengelliselle elämälle. Talouden supistuminen kuitenkin nakertaa kirkon mahdollisuuksia toteuttaa varsinaista tehtäväänsä. Siksi myös arkkipiispalta pitää kysyä, miten kauan kirkolla on vielä varaa pitää jokainen seurakunta miehitettynä ja tilat lämmitettyinä.
– On vaikeaa arvuutella ajankohtaa, josta lähtien kirkolla ei enää olisi varaa pitää yllä nykyisenlaista henkilöstö- ja kiinteistömäärää. Eri puolilla maata eletään kovin erilaisissa tilanteissa, Luoma vastaa.
Hän viittaa kirkossa jo nyt näkyvään talouden polarisoitumiseen. Joissakin seurakunnissa resurssit ovat hyvin tiukoilla, toisaalla näkymät ovat valoisammat.
– Minusta on tärkeää, että kirkko pysyy läsnä kaikkialla Suomessa. Se voi toteutua myös nykyistä pienemmillä resursseilla.
Arkkipiispa antaa ymmärtää, että periksi ei ole annettu. Seurakunnat sopeuttavat toimintojaan taloudellisiin realiteetteihin ja miettivät yhteistyösuuntia. Ratkaisuja taloushuoliin etsitään aktiivisesti sekä paikallistasolla että kokonaiskirkossa.
Huolipuheen keskellä on Luoman mukaan tarpeen muistaa tulevaisuusvaliokunnan mietinnön ajatus: ”Kirkko kutistuu, mutta kirkon ääni voi jopa vahvistua. Muu yhteiskunta sirpaloituu kirkkoa nopeammin. Tämä tekee kirkosta aiempaa merkittävämmän voimakeskittymän yhteiskunnassa.”
Meidän on kirkossa tarpeen elää siitä valoisasta hengellisestä sanomasta, jota pidämme esillä.
Toki kirkossa on havahduttu ennakoimaan tulevaa. Merkittävän työn teki vuonna 2016 mietintönsä jättänyt kirkon tulevaisuuskomitea, jonka jäsen nykyinen arkkipiispa (silloinen Espoon piispa) Tapio Luoma myös oli. Laajan taustatyön tehnyt tulevaisuuskomitean sihteeri Juha Meriläinen on nykyisin arkkipiispan erityisavustaja.
Moni tosin on sitä mieltä, että tulevaisuuskomitean rohkeat visiot jauhautuivat vaatimattomiksi kirkolliskokouksen myllyssä. Mutta jotain on jäänyt jäljelle. Luoman mukaan pitäisi erityisen kiireellisesti ratkaista kaksi asiaa, joista riippuu moni muu uudistus.
Ensinnä kirkolliskokous päätti marraskuussa 2017 keskusrahastomaksun pienentämisestä yhdellä prosenttiyksiköllä.
– Leikkaus merkitsee kevennystä keskusrahastomaksuja maksaville seurakunnille, mutta tuo kirkon keskushallinnolle noin 6,5 miljoonan euron alijäämän. Tämä vaikuttaa merkittävästi kirkkohallituksen ja hiippakuntien tuomiokapituleiden tulevaisuuden toimintaan, Luoma sanoo.
Toinen tärkeä asia on parhaillaan käynnissä oleva pohdinta Kirkon kehittämispalveluista. On vielä avoinna, toteutuuko Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintoja yhdistämään pyrkivän kehittämispalveluiden perustaminen ja millainen sen muoto ja tehtävät olisivat.
– Alun perin ideana oli kohdentaa rajallisia resursseja entistä paremmin nimenomaan seurakuntaelämän tukemiseen sekä vahvistaa seurakuntien, hiippakuntien ja keskushallinnon sekä mahdollisuuksien mukaan myös järjestökentän yhteistyötä seurakuntien kehittämiseksi.
Käynnissä olevat uudistushankkeet ja tiivis pohdinta kirkon tulevaisuudesta ovat Luoman mukaan selkeitä merkkejä muutoksesta. Myös kriisitietoisuutta on paljon.
– Se ei tietenkään välttämättä anna valmiutta muutosten vaatimiin päätöksiin, vaan joskus se voi jopa lisätä varovaisuutta. Kriisitietoisuus, joka hukkaa toiveikkuuden, johtaa lamaannukseen. Meidän on kirkossa tarpeen elää siitä valoisasta hengellisestä sanomasta, jota pidämme esillä.
{kuva_af9a1d89-2a0c-4a95-83b7-3677cd8c9e23}
Arkkipiispan mielestä talous- ja henkilöstökysymykset ovat tärkeitä ja niihin tulee etsiä huolella vastauksia. Niiden ohella tulevaisuuden kannalta kenties merkittävämmiksi voivat kuitenkin osoittautua kirkon ja seurakuntien hengelliseen elämään pitkäjänteisesti vaikuttavat tekijät, erityisesti toimintakulttuurin uudistaminen.
– Tätä ei voida tehdä ensisijaisesti hallinnollisilla päätöksillä, mutta uudistusta voidaan pyrkiä niillä tukemaan. Esimerkiksi vuorovaikutuksen lisäämistä, vapaaehtoistyön vahvistamista ja kirkkotilojen käytön monipuolistamista koskevat hankkeet ovat osa tätä kokonaisuutta, Luoma sanoo.
Luoma muistuttaa, että kirkko ei ole ympäröivästä yhteiskunnasta ja globaalista maailmasta irrallaan, vaikka se ei pystykään vaikuttamaan kehityksen megatrendeihin. Seurakuntien eriarvoistuminen suhteessa toisiinsa heijastelee osaltaan yhteiskunnan eriarvoistumista.
– Vaikka kaupunkien ja kasvukeskusten myönteinen kehitys vaikuttaa monella tapaa positiivisesti seurakuntiin, on kaupunkiseurakunnilla samaan aikaan omat vaikeutensa. Toisaalta muuttotappioalueilla ja ikääntyvällä maaseudulla on korkea jäsenyysprosentti mutta paljon pohdittavaa esimerkiksi talouden suhteen.
Lisäksi seurakuntien erilainen koko ja kulttuuri sekä kirkollisen rakenteen moninaisuus luovat omat haasteensa.
– Meillä on vahvoja seurakuntayhtymiä ja joitakin erittäin suuria itsenäisiä seurakuntia, mutta myös hyvin pieniä seurakuntia. On vaikea löytää ratkaisuja, jotka olisivat toimivia ja tasapuolisia kaikkialla.
Useimmat kirkolliskokousta koskevat uudistukset eivät saaneet myötätuulta.
Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan kirkko ei ole yleisessä kehityksessä ajopuu, vaan sillä on vahva itsenäisyys ja edelleen hyvät valmiudet sekä kykyä rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Hän kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, ettei kirkolliskokous lämmennyt kaikille tulevaisuuskomitean ehdotuksille.
– Esimerkiksi useimmat kirkolliskokousta koskevat uudistukset eivät saaneet myötätuulta.
Komitea ehdotti kirkon ylimmän päätöksentekoelimen tehokkuuden lisäämistä jäsenmäärää pienentämällä, kokoontumistiheyttä nopeuttamalla, aloitekäytäntöjä uudistamalla sekä määräenemmistövaatimuksia korjaamalla. Näitä uudistuksia ei kirkolliskokous kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi lähteä valmistelemaan.
Toinen kirkolliskokoukseen jäänyt viime vuosien suuri hanke oli pitkälle valmisteltu seurakuntien rakenneuudistus, joka kaatui 2015 täpärästi äänestyksessä määräenemmistön puutteeseen. Uudistus pyrki siihen, että rakenteet olisivat olleet samankaltaisia kaikkialla kirkossa.
– Uskon joka tapauksessa, että seurakunnissa löydetään toimivat tavat elää omilla paikkakunnilla kaikkialla maassamme. Juuri siihen rakenneratkaisuilla täytyy tähdätä.
Arkkipiispa Luoma on vahvasti sitä mieltä, että talouden merkitystä ei pidä kirkossa vähätellä, vaikka moni ajattelee sen olevan kirkon perustehtävän kannalta toisarvoista eikä siitä pitäisi olla niin kovin huolissaan.
– Talous antaa puitteet sille, miten kirkko voi elää, toimia ja toteuttaa tehtäväänsä. Ilman kestävää taloutta kirkon on vaikea kantaa vastuuta ihmisistä kotimaassa ja maailmalla ja levittää sanomaa rakastavasta Jumalasta. Monen ihmisen työ ja toimeentulo on myös kiinni siitä, miten kirkko taloudellisesti voi.
Talouden heikkenemiseen ei sinällään liity mitään positiivista, mutta muutos tarjoaa aina mahdollisuuden oppia uutta.
Toisaalta Luoma muistuttaa, että talous on vain väline, eikä kirkon olemassaolo ole viime kädessä riippuvainen yksin siitä. Kaikista ongelmista huolimatta Suomen kirkon tilanne on edelleen poikkeuksellisen hyvä.
– Harva kirkko maailmassa on taloudellisesti niin vahva kuin omamme. Niukkuudessa elävät kirkot ovat yhtä lailla rikkaita, kun puhutaan hengellisestä elämästä, sanomasta tai vaikuttavuudesta.
– Talouden heikkenemiseen ei sinällään liity mitään positiivista, mutta muutos tarjoaa aina mahdollisuuden oppia uutta. Kyse on siitä, miten käytämme hyödyksi sen ajan, jolloin joudumme miettimään uudelleen talouttamme, rakenteitamme, toimintatapojamme ja prioriteettejamme.
Tätä arkkipiispa ei sano suoraan, mutta näin tulkitsen: Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa eletään nyt etsikkoaikaa. Vielä on aikaa tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat kirkon mahdollisuuksiin toimia tulevaisuuden taloudellisesti ahtaammissa raameissa.
Tulevaisuuskomitean toimeksianto lähti pitkälti hallinnon ja talouden näkökulmasta. Tarvitaanko nyt uusi komitea, joka miettisi miten toimintaympäristön nopea muutos, somemaailma, digitalisoituminen, uskonnollisuuden muotojen muutos, ääripääajattelu tai moniäänisyys vaikuttavat kirkon toimintaan ja mielikuvaan kirkosta?
– Noitakin asioita pohditaan jo nyt paljon. Toivoisin, että voisimme tehdä tätä pohdintaa koordinoidummin ja suunnitelmallisemmin. Keskusteluissa tulee esille monia toteuttamiskelpoisia ideoita, ja siksi pitäisi löytää tapa saada niitä yhteiseen jakoon.
Luoman mukaan kirkon nykyisen strategian päivittäminen on pian ajankohtaista. Sen yhteydessä tarjoutuu luonteva tilaisuus arvioida myös näitä kysymyksiä.
On arvokasta, että kirkossamme on tilaa monenlaisille hengellisille painotuksille.
Kirkon lisäksi Suomessa tuskin on toista yhteisöä, joka kokoaisi sateenvarjonsa alle niin moniäänisen joukon usein vastakkaisestikin ajattelevia ihmisiä. Onko moniäänisyys enemmän rasite kuin mahdollisuus?
– Tähän on vaikea vastata, koska moniäänisyydellä voidaan tarkoittaa niin monenlaisia asioita.
Luoman mukaan yksi yleisimmistä kirkkoa koskevista virheellisistä mielikuvista olettaa, että kirkko elää ja toimii aivan kuin se olisi vain muutaman sadan hengen muodostama yhdistys.
– Kirkossamme oppi ja järjestys ovat kaikkialla samat, mutta niiden varaan rakentuva hengellinen elämä hyvin monenlaista. Näin tulee ehdottomasti ollakin. On arvokasta, että kirkossamme on tilaa monenlaisille hengellisille painotuksille.
Luoman mielestä kysymys on pitkälti siitä, millä tavalla kirkossa voidaan elää erilaisuuden keskellä, miten osataan kohdata toisia ja itselle ennestään vieraita ajatuksia, miten osataan kuunnella ja keskustella.
– Kirkon tehtävänä on rakentaa siltoja ja kasvattaa ymmärrystä. Tästä näkökulmasta se, mitä nimitämme moniäänisyydeksi, on jopa edellytys kirkon työlle sovinnon ja ymmärryksen hyväksi.
Moniäänisyydellä voidaan Luoman mukaan viitata myös ääneen, joka kirkosta kantautuu ulospäin. Ihmiset saattavat odottaa ja toivoa kirkolta yksiselitteisiä kannanottoja, jolloin moniäänisyys hämmentää.
– Tämä on ymmärrettävää. Toisaalta hyvät päätökset ja selkeät näkemykset edellyttävät usein pitkiä prosesseja ja vaikeita keskusteluja. Pidän paljon ajatuksesta, että moninaisuus ei ole uhka, mutta jakaantuneisuus on, arkkipiispa kiteyttää.
Pääkuva: Pekka Nieminen / Otavamedia / Lehtikuva.
Jutun keskellä oleva kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki
Kotimaa Pro ilmestyy nykyään 10 kertaa vuodessa Kotimaa-lehden välissä painettuna liitteenä. Tämä juttu on osa toisen Pro-liitteen avausjutusta. Teemana on kirkon talous.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.