Voiko kirkossa olla kaksi käsitystä avioliitosta yhtä aikaa? Kahden rinnakkaisen käsityksen rinnakkaiselo ei ole teologisesti eikä käytännöllisesti helppo asia. Historia osoittaa kuitenkin, että se ei ole uusi ilmiö.
Melkein koko viime vuosisadan ajan kirkossamme on vallinnut kaksi sallittua käsitystä avioliitosta, yhtäältä monisatavuotinen naisen ja miehen eri asemaan pohjautuva vanha käsitys ja toisaalta sukupuolten tasavertaisuuteen pohjautuva uusi käsitys.
Nämä käsitykset avioliitosta rakentuvat kahdelle eri näkemykselle miehen ja naisen välisestä suhteesta, ei ainoastaan avioliitossa, vaan yhteiskunnan kaikilla aloilla. Ensimmäisessä mies on naisen hallitsija ja holhooja ja nainen vastaavasti alisteisessa asemassa oleva miehen palvelija ja tuki. Toisessa mies ja nainen ovat kaikkialla tasavertaisessa asemassa. Tältä osin nämä avioliittokäsitykset edustavat siis kahta eri ihmiskäsitystä, kahta eri antropologista ja teologista perusnäkemystä.
Kummallekin avioliittokäsitykselle katsottiin aikanaan löytyvän teologisia perusteluja. Vanha käsitys pohjautuu apostolien huoneentaulujen etiikkaan, joka hallitsee Lutherin
Vähän katekismuksen huoneentaulun opetusta avioliitosta, ja siten myös tunnustuskirjojen. Tällöin on kauttaaltaan kyse naisen alisteisesta ja miehen hallitsevasta asemasta. Uudessa käsityksessä halutaan puolestaan noudattaa oikeudenmukaisuutena ja tasavertaisuutena toteutuvaa Raamatun mukaista rakkautta ja niin kutsutun luonnollisen lain ilmaisemaa yhteistä ihmisarvoa.
***
Viime vuosisadan alkupuolella kirkolliskokouksen määräenemmistöllä uudistetun käsikirjan ilmaisema miehen ja naisen tasavertaisuuteen pohjautuva näkemys on tietysti tänä päivänä – ja pitääkin olla – kirkon virallinen avioliittokäsitys. Vanhalle, naisen alisteista asemaa ilmaisevalle avioliittokäsitykselle annettiin kuitenkin tila, eri osapuolten hiljaisella suostumuksella.
Ratkaisu ei ole ollut ongelmaton, ei varsinkaan naisille, koska se on tarkoittanut, että tasa-arvoa on kirkossa kehitetty viiveellä, kirkon ykseyden säilyttämiseksi. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Tänä päivänä käsitys avioliitosta tasa-arvoisena liittona näkyy yhä selkeämmin myös niin kutsuttujen konservatiivisten liikkeiden opetuksessa.
Vastaavalla tavalla kirkossamme on hyväksytty kaksi rinnakkaista käsitystä eronneiden vihkimisestä. Viime sodan jälkeen nämä vihkimiset haluttiin torjua kokonaan kirkolliskokouksen päätöksellä, mutta vähitellen käytännöt ja kaavat muuttuivat. Kirkon viralliseksi linjaksi muodostui eronneiden vihkiminen. Ne papit, jotka eivät tähän suostuneet, saivat piispan kaitsennassa mahdollisuuden väistää. Kieltäytymisiin puututtiin vain, jos kyseiselle parille ei järjestetty toista vihkipappia.
Kyse on nyt siitä, voitaisiinko tätä virallisen ja epävirallisen käsityksen yhteen sovittavaa periaatetta ja mallia käyttää tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus hyväksytään heteroseksuaalisuuden kanssa tasavertaisena rakkauden muotona. Laajennetun avioliittokäsityksen puitteissa sallittaisiin siis elintilaa kahdelle eri käsitykselle.
Kenenkään ei tarvitsisi toimia näkemystään eikä omaatuntoaan vastaan. Kaikki osapuolet saisivat pitäytyä oikeana pitämässään avioliittokäsityksessä kirkon järjestystä rikkomatta. Kirkon avioliitolle asettamat tavoitteet ja ihanteet pysyisivät samoina: suoja ja tuki parisuhteelle ja mahdollisille lapsille, tavoitteena elinikäisyys, uskollisuus, tasa-arvo ja keskinäinen kunnioittaminen.
***
Tällainen ratkaisu on periaatteelliselta kannalta johdonmukainen jatke käytännölle, jossa kirkossa on vallinnut useampi käsitys avioliitosta. Jos tällaiseen ratkaisuun voitaisiin päätyä, luotaisiin takeita kirkon yhteyden säilymiselle tilanteessa, jossa on uhkana vaikea ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuva repivä erimielisyys, jopa sisäinen hajoaminen.
Tällöin kirkon hajaannuksen ja kirkosta eroamisen uhka ei liity ainoastaan laajennetun avioliittokäsityksen mahdolliseen toteuttamiseen, vaan vähintään yhtä paljon tämän uudistuksen mahdolliseen lykkäämiseen. Tästä syystä olen valmis toimimaan kirkkomme yhteyden ja koossa pysymisen puolesta jouduttamalla tätä uudistusta.
Sitä tullaan luultavasti joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin toteuttamaan meidänkin kirkossamme. Meidän piispojen ja kirkolliskokouksen tulee mahdollisimman pian yhdessä löytää toimiva ratkaisu, jotta tästä vaikeasta asiasta ei koituisi kohtuuttoman suurta vahinkoa kirkollemme ja erityisesti niille, joita se lähimmin ja kipeimmin koskee.
Björn Vikströmin puheenvuoro on julkaistu Kotimaa-lehdessä 22.2.2018.
Kirjoittaja on Porvoon hiippakunnan piispa ja arkkipiispaehdokas.
Kuva: Jukka Granström
Ilmoita asiavirheestä