Henkinen tarjonta pääkaupunkiseudulla on vilkasta. Lokakuussa järjestettiin Hengen ja Tiedon messut, marraskuussa intialainen Äiti Amma halasi palvojiaan urheiluhallissa. Helmikuussa vuorossa ovat Minä Olen -messut sekä Joogafestival Helsinki.
New age -messujen kristallikivet ovat eri asia kuin intialaisen gurun ympärille syntynyt palvonnallinen liike. Mutta kävijäkunnassa on päällekkäisyyttä, eikä ole liian villi arvaus, että moni heistä osallistuu myös luterilaisen kirkon toimintaan.
Uskontososiologia on jo pitkään havainnoinut hidasta muutosta, joka muovaa uusiksi länsimaiden katsomuksellista kenttää. 1800-luvun lopussa buddhalaiset ja hindulaiset vaikutteet tulivat osaksi kirjallisen eliitin ajattelumaailmaa. Populaarikulttuurissa uusi uskonnollisuus löi läpi 1960-luvun hippivuosina eikä ole kadonnut, vaikka trendit vaihtelevat.
Muutos on monisyinen, mutta kaiken voisi tiivistää sloganiin ”I am spiritual, not religious” (suom. ”Olen henkinen, en uskonnollinen”). Henkisyys on in mutta institutionaalinen uskonnollisuus out. Oletusarvona on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko edustaa jälkimmäistä, ellei toisin todisteta.
Henkisyys merkitsee vapaata etsintää ja mahdollisuutta muokata itselleen sopivin valikoima eri uskontojen perinteistä. Ajattelutapa heijastaa myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan yleistä eetosta, eikä sitä voi estää kirkollisella reviirinvartioinnilla.
***
Henkisyyden trendi näkyy Kirkon tutkimuskeskuksen uusimmassa tutkimusdatassa. Joulukuussa 2018 toteutettu kysely osoitti selvää kasvua ryhmässä, joka ei pidä itseään uskonnollisena mutta on silti kiinnostunut henkisistä asioista. Erityisesti muutos koskee 25–34-vuotiaita naisia.
Huomionarvoista on, että suomalaisissa näyttäisi olevan yhtä paljon vaihtoehtoisen henkisyyden kannattajia kuin niitä, joita voisi luonnehtia vakaumuksellisesti uskonnottomiksi. Molempiin ryhmiin kuuluu noin seitsemäsosa kansasta, mutta kuinka paljon enemmän kirkossa onkin keskitytty uskonnottomien asettamaan haasteeseen!
Oman sukupolveni teologit ovat kyllä perehtyneet opinnoissaan Dietrich Bonhoefferiin, Paul Tillichiin ja Rudolf Bultmanniin, jotka pohtivat uskoa uskonnottomassa ajassa. Mutta millaiset ovat valmiudet kohdata uutta uskonnollisuutta, joka on läsnä kirkon jäsenistössä? Kuinka tuttuja täällä ovat vaikkapa Raimon Panikkarin, Leonardo Boffin tai Kwok Pui-lanin teologiat, jotka antaisivat aineksia uudenlaiselle pohtimiselle?
Osaamisen puutteita voi onneksi paikata. Helppoa se ei ole, koska aikamme uskonnollisuudessa on niin monia virtauksia, jotka yksilöllisten valintojen kautta muodostavat lukuisia kombinaatioita.
Ensinnäkin markkinoilla liikkuu valaistumisen filosofioita, joilla on takanaan kunnianarvoisa historia Aasiassa: uushindulainen vedanta-filosofia pyrkii korkeamman Itsen oivaltamiseen jumalallisena, kun taas buddhalaisuus opettaa näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on – vailla pysyvää minää tai Jumalaa. Joskus näihin filosofioihin kytkeytyy joogan ja mindfulnessin kaltaisia harjoitteita, mutta toisaalta nämä tekniikat ovat tulleet itsessään suosituiksi meditatiivisen terveysliikunnan kentällä.
Toisen merkittävän kategorian muodostaa new age -uskonnollisuus. Käsitteellä viitataan joukkoon ajatuksia ja käytänteitä, jotka palautuvat pitkälti länsimaiseen esoteriaan. Tätä rönsyilevää meedioiden, enkelien ja shamaanien kenttää on luonnehdittu osuvasti moderniksi kansanuskoksi.
***
Tiedollista jäsentämistä vaativampaa monelle saattaa olla se, että uuden uskonnollisuuden edessä joutuu ottamaan vakavasti asioita, joille kirkossa on aiemmin lähinnä hymähdelty. Jos sitäkään, sillä dogmaatikkojen katse on kohdistunut ihan muualle kuin aikamme uskonnolliseen kenttään. Esikuvia silti olisi, sillä ainakin Osmo Tiililä ja Seppo A. Teinonen kirjoittivat ennakkoluulottomasti oman aikansa uudesta uskonnollisuudesta.
Tiedon lisäksi tarvitaan asenteellista avoimuutta. On selvää, että uuden uskonnollisuuden kohtaamisessa ei voi edetä opillinen kärki edellä. Se merkitsisi ennakko-olettamuksen vahvistamista: kirkko vaalii jähmettyneitä dogmeja ja tukahduttaa valtauskontona totuuden etsintää.
Tärkeää on myös ymmärtää, että kyse ei ole vain etsinnästä. Moni on löytänyt jotain. Tämä voi olla erityisen vaikea kohta, mutta se on syytä ottaa vakavasti aihepiiriä tutkittaessa.
Ehkä uuden uskonnollisuuden kohtaaminen haastaa kirkon karsimaan turhan historiallisen painolastin minimiin ja keskittymään ytimeen?
***
Osana Jumalan missiota kirkon tehtävä on lopultakin yksinkertainen: julistaa hyvä sanoma köyhille (Luuk. 4:18–19) ja todistaa Jumalan salaisuudesta, Kristuksesta, jossa ovat kätkettyinä kaikki viisauden aarteet (Kol. 2:2–3).
Olen miettinyt, onko kirkossa suosittu puhe yhteisöllisyydestä liian yksipuolista. Osa suomalaisista kokee epäilemättä itsensä yksinäisiksi, mihin seurakuntien mahdollistama yhteisöllisyys on vastaus. Uudessa uskonnollisuudessa näkyy silti ilmeisen päinvastainen taipumus – henkisyys on oman itsensä etsimistä vastapainona arjen hektisyydelle ja sosiaalisuudelle.
Esimerkiksi uushindulaisia liikkeitä on mielekkäintä tarkastella yksilökeskeisen henkisyyden mahdollistajina. Vaikka Äiti Amman tilaisuuksissa on satoja ihmisiä, he ovat tulleet kohtaamaan gurunsa ja palvomaan häntä lopultakin yksilöinä.
Kun sosiologisesti notkeaa ja liikkuvaa henkisyyden kenttää vasten asettaa kirkollisen puheen yhteisen uskon ilmaisemisesta, saattaa olla kyse kahdesta eri maailmasta, jotka eivät kohtaa. Luulen, että uushenkisissä piireissä kirkollinen yhteisöllisyys koettaisiin varsin puristavaksi verrattuna Äiti Amman äidilliseen syleilyyn, joka jättää yksilölle avoimeksi monia mahdollisuuksia.
Kirkolla on silti mahdollisuus toisenlaiseen tapaan ilmaista olemustaan ainakin Uuden testamentin perusteella: onhan yksi vanhimmista tavoista mieltää kristinusko Jeesuksen seuraamisena (Joh. 21:19) ja Herran tienä (Ap. t. 18:25–26).
***
Joku saattaa nähdä uuden uskonnollisuuden oman aikamme gnostilaisuutena. Jos näin on, on syytä muistaa, että Uuden testamentin johanneslainen kirjallisuus omaksui samanlaisen tavan puhua kuin gnostilaisuus, vaikka sisällön puolesta ilmaisi jotain hyvin toisenlaista.
Itse vertaisin aikamme uskonnollisuutta mieluummin uusplatonismiin, jonka kanssa kristillinen hengenelämä kävi syvällistä vuorovaikutusta ja jonka pohjalta kehittyi klassinen kristillinen mystiikka.
Oma aikamme vaatii nyt kristillistä mystiikkaa 2.0, joka jäsentyy ympäröivään sosiologiseen todellisuuteen käyden dialogia eritoten aasialaisperäisten virtausten kanssa. Paljon on jo tekeillä, on esimerkiksi kehitetty hiljaisuuden joogaa ja harjoitettu kristillistä meditaatiota. Olisiko nyt aika tuoda erilaiset kokeilut toiminnan keskukseen ja ottaa uskonnollisen maaston muutos tosissaan kirkollisen teologian kaikilla tasoilla?
Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 17.1. Kirjoittaja on uskontojen kohtaamisen teologiaan erikoistunut dosentti, joka työskentelee piispainkokouksen pääsihteerinä Kirkkohallituksessa.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Lue myös:
”Alkuperää ei pidä säikähtää” – Itämaista juurta olevat harjoitukset sopivat kirkkoon
Essee: Paljastuksia erään rukouksen taustoista
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.