Syksyllä Helsingin Kallion luterilaisessa kirkossa käyttöön otettu rippituoli on alkanut herättää kiinnostusta ja saada myös jonkin verran vakituisia kävijöitä. Kirkkoherra Teemu Laajasalo nostaa esiin kolme eri käyttäjäryhmää.
– Jotkut korkeakirkolliset ovat innoissaan, että omaan messuelämään voi liittää yksityisen ripin. Jotkut taas tulevat kauempaa katsomaan ja haluavat kokeilla rippiä. Lisäksi ripillä käy pieni mutta kasvava joukko tällä alueella asuvia ihmisiä.
Laajasalo arvioi, että ripillä on käynyt kymmeniä ihmisiä, sadoista ei voida vielä puhua.
– Se oli suuri unelma. Olen iloinen, että rippituoli on tullut tänne, Laajasalo sanoo katolisista kirkoista tutusta rippituolista.
Reformaattori Luther piti kuitenkin rippiä arvossaan, vaikka rippituolit ovat luterilaisista kirkoista kaikonneet. Laajasalo näkeekin, että Kallion rippituolilla on myös opetuksellinen tehtävä ajatellen koko luterilaista kirkkoa. Se herättää keskustelua ripin tärkeydestä.
Kalliossa vaalitaan yhteisöllisyyttä. Kirkko on arkisin auki kello 7-21 ja viikonloppuisin 9-19. Siellä järjestetään rukoushetkiä päivittäin kolme kertaa ja raamatunlukua voi kuunnella kello 16. Joku seurakunnan pappi on paikalla kello 16–19.
– Pappi voi esitellä kirkkoa, hänen kanssaan voi jutella tai voi käydä ripillä. Rippiajan voi myös soittaa seurakunnasta.
Pitivätkö kaikki Kallion papit rippituolin hankkimista luterilaiseen kirkkoon hyvänä ideana?
– Täällä on muutama pappi, jotka lähtökohtaisesti pitivät rippituolin hankkimista erikoisena, ei niinkään teologisesti, vaan psykologisessa mielessä ja estetiikan tai perinteen kannalta, hän muotoilee.
Rippituolissa on mahdollista istua, jolloin pappi näkee ripittäytyjän, tai olla polvillaan, jolloin pappi ei näe häntä.
Sielunhoito on eri asia kuin rippi. Laajasalo muistuttaa, ettei esimerkiksi häpeästä, masennuksesta, hädästä tai pahasta mielestä tarvitse ripittäytyä. Niistä voi jutella papin kanssa, jolloin kyse on sielunhoidollisesta kohtaamisesta.
Ilmoita asiavirheestä