Kirkon toiminta ei enää houkuttele.
Väite on raju, mutta niin ovat luvutkin. Kirkon tilastoista selviää, että parissakymmenessä vuodessa toimintaan osallistuneiden määrä on romahtanut.
Otetaan muutama esimerkki:
Osallistumiset jumalanpalveluksiin putosivat neljänneksellä vuosina 1995–2015. Lasten ja nuorten ryhmiin osallistuneiden määrä romahti alle puoleen. Kasteisiin, häihin ja hautajaisiin osallistui vuonna 2015 miljoona ihmistä vähemmän kuin vuosituhannen vaihtuessa.
Kyse ei ole pelkästään siitä, että ihmiset eivät tule seurakunnan tiloihin. Myös seurakunnan työntekijöiden vierailut kodeissa, kouluissa, päivähoidossa ja laitoksissa ovat kokonaisuutena vähentyneet 2000-luvulla, samoin seurakunnan leireille ja retkille osallistuvien määrä.
Useimmissa tapauksissa järjestettävän toiminnan määrä kutistuu samaan tahtiin osallistumisen kanssa.
Seurakunnan työntekijöiden vierailut kodeissa, kouluissa, päivähoidossa ja laitoksissa ovat kokonaisuutena vähentyneet 2000-luvulla, samoin seurakunnan leireille ja retkille osallistuvien määrä.
Kirkon laskevat käyrät on tunnettu jo pitkään. Silti monelle kirkon työntekijällekin tulee yllätyksenä, kuinka paljon toimintaan osallistuminen on vähentynyt pitkällä aikavälillä.
Tilastot olivat yllätys myös Laura Arikalle ja Stiven Naatukselle. Molemmat työskentelevät asiantuntijoina Kirkkohallituksen toiminnallisella osastolla. He vastaavat siitä, miten kirkko tekee yhteistyötä oppilaitosten ja muiden yhteisöjen kanssa.
Uusia yhteisöllisyyden muotoja pohtiessaan Arikka ja Naatus selvittivät, kuinka paljon kirkon työhön osallistutaan tällä hetkellä. He järkyttyivät.
– Suurin yllätys oli pudotuksen rajuus kahdenkymmenen vuoden aikana, Stiven Naatus sanoo.
– Se oli uutta, että ilmiö on valtakunnallinen ja koskee kirkon koko toimintaa. Kyseessä ei ole kaupunkien ongelma, vaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ongelma, Laura Arikka toteaa.
Diakoniatyön kaikkien asiakaskontaktien määrä putosi kolmanneksella vuosina 1999–2015. Varhaisnuorten ryhmissä kävijöiden määrä laski lähes puoleen.
Kokoavan toiminnan suosio alkoi laskea 1990-luvulla, vahvistaa tutkija Veli-Matti Salminen Kirkon tutkimuskeskuksesta.
Määrällisesti eniten ovat laskeneet jumalanpalvelusten kävijämäärät. Ne putosivat vuosina 1995–2015 kahdeksasta miljoonasta 5,8 miljoonaan. Erityisen pahasti lopahti kiinnostus pääjumalanpalveluksia kohtaan. Muut messut pitivät pintansa paremmin.
Seurakuntatilaisuuksissa kävijöiden määrä kutistui samana ajanjaksona puoleen. Seurakuntatilaisuuksiin kuuluvat muun muassa raamatunopetustilaisuudet, kinkerit, seurat ja hartaushetket.
Suuria suhteellisia pudotuksia näkyy myös diakonian ja kasvatuksen tilastoissa.
Diakoniatyön kaikkien asiakaskontaktien määrä putosi kolmanneksella vuosina 1999–2015. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti asiasta Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä viime vuonna. Aiemmin kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön johtajana työskennellyt Hiilamo totesi, että seurakunnissa ei ole reagoitu vuoden 2008 jälkeiseen taloustaantumaan samalla lailla kuin 1990-luvun lamaan.
Kasvatustyössä päiväkerholaisten määrä putosi 65 prosenttia vuosina 1995–2015. Varhaisnuorten ryhmissä kävijöiden määrä laski lähes puoleen ja nuorten ryhmiin osallistuneiden määrä väheni 60 prosenttia. Suojassa ei ollut edes kirkon lippulaiva: rippikoululaisia oli vuonna 2015 runsaat 15 prosenttia vähemmän kuin 20 vuotta aiemmin.
Toisaalta perhekerhot tavoittivat lapsia ja vanhempia vuonna 2015 lähes yhtä paljon kuin vuosituhannen alkaessa.
{kuva_c1293bf7-647e-42df-92fb-d74c27230a49}
Kun eri toimintamuotoja katsotaan tarkasti, tilastojen notkahdusta voidaan selittää monenlaisilla luonnollisilla syillä.
Toimintakulttuurin muutos selittää partiolaisten määrän putoamista 20 vuoden aikana lähes 40 prosentilla. Partiot toimivat entistä useammin itsenäisinä lippukuntina. Seurakunta on yhteistyökumppani tai tarjoaa tilat. Toisaalta viime vuosina kirkon partiotoiminta on taas kasvattanut suosiotaan.
Kirkollisiin toimituksiin osallistuvien määrä laskee, koska yhä harvempi kastattaa lapsensa tai menee kirkossa naimisiin. Ne, jotka valitsevat kirkollisen toimituksen, kutsuvat tilaisuuteensa aiempaa vähemmän ihmisiä.
Joissain tapauksissa on huomioitava muutokset tilastoinnissa. Pyhäkoululaisten määrä laski yli 70 prosenttia vuosina 1995–2015. Pudotuksen rajuuteen vaikuttaa se, että vuodesta 2005 pyhäkouluiksi alettiin tilastoida vain seurakuntien omat pyhäkoulut, ei enää esimerkiksi kunnan päivähoidossa pidettyjä pyhäkouluja.
Laskevien tilastojen joukossa on yksi poikkeus. Musiikkitilaisuudet vetävät kirkkoihin väkeä kuten ennenkin.
Joissakin seurakunnissa yksi päivä viikosta vietetään seurakuntalaisten kanssa. Neljä päivää menee kaikkeen muuhun: työntekijöiden kokouksiin, koulutuksiin, sähköposteihin, hallintoon ja valmisteluun.
Samaan aikaan, kun toimintaan osallistuminen väheni kymmeniä prosentteja, kirkon työntekijöiden määrä pysyi ennallaan.
– Kirkon työntekijöiden määrä ei ole vähentynyt lainkaan samassa suhteessa kuin toiminnan ja siihen osallistuneiden määrät. Vuoteen 2020 asti evankelis-luterilaisen kirkon strategia on Kohtaamisen kirkko. Missä ne kohtaamiset tapahtuvat? Laura Arikka kysyy.
Arikka ja Naatus tietävät, että kysymys aiheuttaa useissa työntekijöissä vastareaktion.
– Moni sanoo, että kyllähän me tehdään hyviä asioita ja uusiakin asioita sosiaalisessa mediassa. Ja niinhän me tehdäänkin. Mutta trendi on selvä, Arikka toteaa.
Osaltaan muutoksen taustalla ovat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt. Kirkon jäsenmäärä laskee. Kristillinen perinne on monelle yhä etäisempää. Kirkko on samassa veneessä kuin aktiivisista jäsenistä taistelevat poliittiset puolueet ja yhdistykset.
Arikan mielestä tosiasioita ei kuitenkaan pidä kieltää: yhteiskunnallinen muutos ei selitä kaikkea. Arikan mukaan osallistujaluvut ovat kirkolle palaute.
– Asiat halutaan kääntää hyväksi. Rippikouluun osallistuvien määrää markkinoidaan torjuntavoittona. Voimme kääriä muutokset kauniisiin paketteihin ja sanoa, että marginaalista käsin toimimme uskottavammin tai että ei haittaa, että jäljelle jäävät vain tosiuskovat.
Arikan mielestä suuruus ei kuitenkaan ole kirkon ongelma. Toimintatavat ovat.
– Jotain toiminnan, arvopohjan ja mission sanoituksessa on jäänyt kääntämättä tämän ajan kielelle.
Jos rakenteita muutettaisiin, ihmisten luo olisi helpompi mennä. Voitaisiin reagoida nopeasti eteen tuleviin ilmiöihin ja tehdä työalat ylittävää yhteistyötä.
Ongelmia on myös kirkon työkulttuurissa, Naatus ja Arikka toteavat.
– Moni kirkon työntekijä kokee, että työajasta iso osa menee toisten työntekijöiden kanssa kokouksissa ja koulutuksissa, Naatus sanoo.
Havainto saa tukea tutkimuksesta. Kirkon tutkimuskeskus selvitti vuonna 2014 pappien ja kanttorien suhdetta työhönsä. Aineistona oli Kirkon akateemisten jäsenkysely.
Kyselyyn vastanneet kanttorit käyttivät valmistautumiseen työajastaan kymmenen tuntia viikossa, papit yhdeksän tuntia. Työyhteisön sisäiseen yhteistoimintaan ja hallintoon kanttorit käyttivät seitsemän tuntia ja papit kymmenen tuntia viikossa.
Seurakuntalaisten kohtaamiseen ja kirkon ulkopuoliseen suhdetoimintaan molemmat sanoivat käyttävänsä 16 tuntia viikossa. Muihin tehtäviin kului seitsemän tuntia viikossa.
Molemmat työntekijäryhmät toivoivat, että työtunteja uppoaisi vähemmän työyhteisön sisäiseen toimintaan ja hallintoon.
Laura Arikka on kuullut rajumpiakin esimerkkejä.
– Joissakin seurakunnissa yksi päivä viikosta vietetään seurakuntalaisten kanssa. Neljä päivää menee kaikkeen muuhun: työntekijöiden kokouksiin, koulutuksiin, sähköposteihin, hallintoon ja valmisteluun. Työtä kuitenkin haluttaisiin tehdä siellä, missä ihmiset ovat.
Arikka huomauttaa, että asioiden muuttuminen on koko työyhteisön vastuulla.
– Toimintakulttuurin luovat työntekijät, seurakuntalaiset ja alueen ihmiset.
{kuva_ca67c097-2955-4cee-87fb-81249a3a198a}
Uudistuksista huolimatta perinteinen, kokoava toiminta on vastakin välttämätöntä. Kirkko jakaa sakramentteja. Se kastaa, vihkii avioliittoon ja siunaa hautaan.
– Kirkossa tehdään valtavasti hyvää työtä. Kirkkoon luotetaan. Kirkolla on resursseja, osaamista ja sydämellään työtä tekeviä ihmisiä, Naatus kehuu.
Koska kirkon tiloihin ei kuitenkaan tulla entiseen malliin, on tehtävä uusia avauksia. Kirkon työtä pitää suunnata entistä enemmän ulospäin, Naatus ja Arikka uskovat. Heidän mukaansa ihmiset kaipaavat sitä, että kirkon työntekijät ja vapaaehtoiset näkyvät heidän arjessaan.
Monissa seurakunnissa työ levittäytyykin yhä uusille alueille. Merkkejä siitä näkyy tilastoissakin: kasvatustyössä seurakuntien yhteistyö kuntien kanssa on lisääntynyt selvästi.
Naatuksen mielestä kirkon rakenteet eivät kuitenkaan tue ihmisten tavoittamista parhaalla mahdollisella tavalla.
– Kirkolla on vahvat työalat, jotka ovat organisoituneet tekemään juuri kokoavaa toimintaa. Jos rakenteita muutettaisiin, ihmisten luo olisi helpompi mennä. Voitaisiin reagoida nopeasti eteen tuleviin ilmiöihin ja tehdä työalat ylittävää yhteistyötä.
Toivon, että tarkastelemme itseämme reformaation hengessä. Jos omistamme muutoksen, kirkon seinien sisäpuolelta poistumisesta voi seurata vaikka mitä hyvää.
Arikka ja Naatus ovat puhuneet kokoavan toiminnan kriisistä ja yhteisölähtöisen toiminnan tarpeesta niin seurakunnissa, hiippakunnissa kuin Kirkkohallituksessakin.
Vastaanotto on ollut vaihtelevaa.
– Jotkut selittävät ongelmat pois ja sanovat, että kaikki järjestyy. Toiset saavat haastavasta tilanteesta energiaa ja kokevat, että adrenaliinit lähtevät käyntiin ja he rohkaistuvat tekemään työtä toisella tavalla, Arikka kärjistää.
Uudenlainen työote vaatii työntekijältä paljon. Arikka ja Naatus tietävät sen omasta kokemuksestaan. Molemmat ovat työskennelleet seurakuntien oppilaitostyössä. Kummallakin on kokemusta myös seurakuntapapin arjesta, Naatuksella Oulusta ja Arikalla Turusta.
– Kun työtä tehdään uudella tavalla, oma paikka kirkon työntekijänä ei ole itsestään selvä. Verkostoituminen ja yhteisön tarpeiden kysyminen vie aikaa, Naatus sanoo.
Johtajilta vaaditaan tukea ja työyhteisöltä kärsivällisyyttä.
Naatus huomauttaa, että kun ihmisiin saadaan yhteys, he alkavat vähitellen puhua todellisista kysymyksistään. Yhteyksien syntyminen tukee myös seurakuntien perinteistä työtä, toimituksia ja jumalanpalveluselämää. Seurakunnan kanssa on helpompi viettää juhlaa, kun on tavattu arjessa.
Arikka kertoo esimerkin omasta kokemuksestaan seurakunnassa: Kirkolla vilisi porukkaa joka ilta. Se oli ilon aihe itsellekin.
Sitten Arikka laski yhteen ihmiset, jotka kävivät kirkolla aktiivisesti. Heitä oli joitakin satoja.
– Se loi illuusion, että kirkko on täynnä. Seurakuntaan kuului kuitenkin kaikkiaan yli 15 000 ihmistä.
Motivaatiota muutokseen voi hakea reformaation merkkivuodesta, Arikka huomauttaa.
– Toivon, että tarkastelemme itseämme reformaation hengessä. Jos omistamme muutoksen, kirkon seinien sisäpuolelta poistumisesta voi seurata vaikka mitä hyvää.
Lähde: Kirkon tilastollinen vuosikirja 2015. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja.
Kuva: Olli Seppälä. Grafiikka: Gun Damén. Kuvitus: Päivi Karjalainen.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.