Luterilainen kirkko on lisännyt sillä tavoin avoimuuttaan, että sen kirkolliskokouksen keskusteluja voi seurata suorana YouTube-kanavalla. Historiantutkija kun olen, kirkolliskokouksen aikaansaannoksiin olen yleensä tutustunut vasta muutaman vuosikymmenen viiveellä. Elokuun alussa kokoontuneen kirkolliskokouksen täysistuntojen ”lehterillä” istuin kuitenkin ensimmäisen kerran koko pitkän viikon.
Kirkolliskokousta on kutsuttu kirkon parlamentiksi, mutta päätöksentekoelimenä se poikkeaa eduskunnasta monella tapaa. Itse asiassa kirkolliskokous toimii tavalla, jolla moni luulee eduskunnan toimivan. Eduskunnan täysistunnoissa käytetyt puheenvuorot ovat suunnattuja lähinnä äänestäjille, eikä tunteikkaallakaan puheella muuteta jo sovittuja ryhmäpäätöksiä. Kirkolliskokouksessa taas yhden edustajan pitämällä puheenvuorolla voi olla merkitystä. Äänestykset ovatkin toisinaan yllätyksellisiä.
***
Kirkolliskokouskokemukseni ei juuri sisältänyt jännitystä, mutta hämmennystä senkin edestä. En mahtanut mitään sille, että minun oli paikoin mahdoton suhtautua kuulemaani ja näkemääni samalla tutkijan asenteella kuin suhtaudun menneiden sukupolvien kirkolliskokousten keskusteluihin. Osaan asettaa sukupolvien takaiset debatit historialliseen kontekstiinsa, selittää päätöksentekijöihin vaikuttaneet tärkeimmät aikahistorialliset tekijät ja tehdä historioitsijan ammattitaidolla menneisyyden ihmisille oikeutta.
Live-lähetys teki tällaisen viileän asenteen mahdottomaksi. Varsinkin keskustelu samaa sukupuolta olevan parin kirkollisesta vihkimisestä synnytti tunteen, että seuraan huonoa tositeeveetä, jossa liian kauan kameran edessä olleet näyttelijät ovat unohtaneet, että jokainen ele ja harkitsematon lause tallennetaan.
Menneisyyden rajut, ilkeät ja raamatunlauseita vilisevät armottomat puheenvuorot eivät selvästikään herätä minussa samanlaista tunnereaktiota kuin aikalaisteni samanlaiset möläytykset.
***
Luterilaisen kirkon jakaantuminen konservatiiveihin ja liberaaleihin on halvaannuttanut sen muutoinkin kankean päätöksentekojärjestelmän. Kirkon YouTube-kanavan avaaminen kirkolliskokousviikolla paljasti taas minulle, että polarisaatio on kirkon eliitin keskuudessa ihan samanlaista, olivatpa he kasvo(maski)tusten tai somessa.
Toivoa herättää vain se, että kirkon tosi-tv:n ja kirkon todellisuuden välillä on vielä sentään eroa. Minulle ero paljastui jo kirkolliskokousviikon päättäneenä lauantaina, kun osallistuin kummilapseni konfirmaatioon. Rippikoulun aikana ilmennyt yhteisöllisyys, toisen kunnioittaminen ja yhdenvertaisuus näkyi konfirmoitavien nuorten silmissä, kuului puheissa ja raikui lauluissa.
Se välittyi striimattunakin, kuulin jälkikäteen.
Kirjoittaja on kirkkohistorian professori Itä-Suomen yliopistossa. Kolumni julkaistu 20.8. ilmestyneessä Kotimaassa.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä