Olen viime viikot ollut aivan pääsemättömissä Konstantinopolin keisarikuvioiden kanssa. Innostuin ennen joulua kuuntelemaan podcastia, jossa Robin Pierson käy läpi Bysantin historiaa vuodesta 476 lähtien Konstantinopolin valloitukseen 1453 asti. Podcast on lohdullinen kuin paksu kirja yöpöydällä; loppua ei näy, ja niin on hyvä.
Bysantin huikea historia osoittaa sen, minkä jokainen historia tekee: historia kirjoitetaan aina jälkeenpäin. Ensinnäkin sanana bysantti on myöhäsyntyinen: sitä alettiin käyttää ajanjaksosta vasta 1500-luvulla. Aikalaiset pitivät itseään yksinkertaisesti roomalaisina.
Toisekseen: laajaa kaarta piirtävä mutta kiehtoviin yksityiskohtiin pureutuva podcast opettaa sen, että historian tapahtumat – kuten nykyhetkenkin tapahtumat – ovat harvoin suoraviivaisia ja yksinkertaisia. Puoluepolitiikka, uskonnolliset kysymykset, intohimot ja rajanveto ei ole ollut selkeää silloin eikä se ole selkeää nyt. Elämä on aina enemmän sekä että kuin joko tai.
***
Dialogin tekijöitä ja sillanrakentajia tarvitaan kaikkina aikoina. Joskus kuulee sanottavan, että ”nyt enemmän kuin milloinkaan” elämme sekasortoista, nopeasti muuttuvaa aikaa. Uskon, että muunlaista aikaa ei ole koskaan ollutkaan. Aika on aina ollut nopeimmin muuttuva ja haastavin juuri siinä hetkessä, sitä elävälle ja kokevalle. Tuskin koskaan on ollut aikaa, jolloin yhteinen kokemus olisi ollut levon ja lempeän pysähtyneisyyden hetki.
Ehkä hetkittäin? Yksityisessä elämässä ja yhteisöissä ihminen saa kokea lepoa ja rauhaa. Konkreettisen rauhan hetkellä ja silloin, kun ristiriitaan on tullut joku ratkaisu. Laiha sopu mahdollistaa dialogin ja sovinnon rakentamisen.
***
Mistä Bysantissa keskusteltiin? Samoista ihmisen elämää koskettavista asioista kuin nyt. Esimerkiksi avioliiton juridiikasta ja teologiasta. Mikä tekee avioliiton – yhteiskunnallinen ja kirkollinen säätämys vai keskinäinen sitoumus ja rakkaus? Jos Justinianukselta kysytään, sen teki puolisoiden kiintymys.
Uskontodialogi ja sen käyminen oli keisarin johdolla jatkuvaa. Valloitetuilla alueilla kohdattiin konkreettinen kysymys toisinuskovien kanssa elämisestä. Omalla maallakin oli neuvoteltava ja tehtävä kompromisseja; khalkedonilaisten ja monofysiittien dialogi jatkui vuosisatojen ajan.
On riipaisevaa kuulla ensimmäisen ruttoepidemian vaikutuksesta valtakunnassa. Koronan kanssa kamppaileville suurvalloille esimerkki on konkreettinen. Kuka tai mikä jättää jäljen historiaan, kuka tai mikä päättää sen suunnan? Suurhenkilöt vai satunnaiset tapahtumat?
Historia kirjoitetaan aina jälkeenpäin. Kaunista, jos jätämme siihen sillanrakentajan merkin.
Satu Saarinen
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan tuomiorovasti. Kolumni on julkaistu 5.2.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä