Suuri urosantilooppi loikkaa lauma perässään korkealla luolan katossa ja häipyy sadesumuun. Poika näkee, miten heimon kuvantekijän käsi loihtii eläimen esiin ja se muuttuu todelliseksi. Poika saa oman sulkapensselin ja kilpikonnankuorikulhossa punaista maalia. Hän kiipeää kallion kielekkeelle ja alkaa maalata omaa antilooppiaan, ajattelee sen pehmeää turpaa ja notkeita jalkoja. Hän tuntee sen hengityksen ja haistaa sen hajun, kun se loikkaa.
Vielä takimmainen jalka, poika kurkottaa – antilooppi potkaisee häntä ja hän putoaa kielekkeeltä. Antiloopin jalka kalliossa jää kesken. Poika sanoo, että se potkaisi häntä. Tietäjä näkee, että antiloopin sorkka on mennyt sisään pojan kyljestä ja jäänyt sinne. Hän tietää, mikä tulee olemaan pojan tehtävä.
***
Taiteesta nauttiakseen ja taidetta tehdäkseen on katsottava ja nähtävä, on tunnettava, oltava läsnä. Sen osaavat parhaiten lapset. He ymmärtävät vaistomaisesti, mitä kuvassa on, vaikka kuva ei esittäisikään mitään tuttua.
Lähes kaikki, joista tulee taiteilijoita, jäävät sisimmässään hiukan lapsiksi. Heille jää eläytymisen ja kuvittelun kyky, taito loikata yli todellisuuden rajan sinne, missä kaikki on mahdollista. Monia taiteilijoita heidän kuvittelemansa antilooppi joskus potkaisee, ja sorkka kyljessä kipuilee kovastikin. Taiteen tekeminen ei ole helppoa. Se vaatii paljon voimaa.
Ulla-Lena Lundberg kuvaa Sade-romaanissaan Kalaharin san-kansan sateentekorituaaleja ja niihin liittyviä kalliomaalauksia. Alun tarinassa Oras-pojasta tulee taiteilija ja sateentekijä.
Lundbergin tarina on oivaltava ja syvästi koskettava kuvaus kauneuden ja merkityksen kokemisesta. Jokainen taiteilija on sateentekijä. Kuivan arkisen ankeuden keskelle hän tuo teostensa kautta virvoittavaa sadetta. Hän luo jotain niin kaunista ja poikkeavaa, että vastaanottajan edessä avautuu yllättävä näkymä olemassaolon todellisuuteen ja sen valtaviin ulottuvuuksiin.
***
Taideteos viittaa aina johonkin itsensä ulkopuolelle, filosofi, kirjailija Eero Ojanen muistuttaa. Muinaiset kalliomaalaukset liittyvät metsästys- ja sateentekorituaaleihin ja ovat syvästi uskonnollisia. Kulttuurinsa edustajille ne olivat merkki siitä, että paikka oli pyhä. Taideteoksen aiheen tai lähtökohdan kautta teosta voidaan lähestyä ja yrittää tulkita.
Taideyleisö haluaisi mielellään tietää, mitä runoilija tai maalari on ajatellut teosta tehdessään. Mutta taiteilijasta taideteosten synnyn selittäminen tuntuu usein rautalangasta vääntämiseltä. Teoksesta ei ole yhtä tulkintaa, vaan jokainen saa tulkita sitä omalla tavallaan, hän ajattelee.
Kalliomaalausten todellisen merkityksen ymmärsivät vain ne, joiden kulttuurissa maalaukset syntyivät. Mutta muutkin, me ulkopuoliset, voimme nähdä kohti sadesumua loikkaavat antiloopit ja niiden kauneuden ja tuntea niiden kostean hengityksen.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja.
Kuva: Rami Marjamäki
Lue myös Kaija Pispan muita kolumneja:
Kolumni: Ajattelin kuuntelevani nykymusiikkia väärin, mutta pystyn yhä muistamaan nuo ihanat värit
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.