Olin pitkästä aikaa ristiäisissä, aika harvinaisissakin. Lapsi kastettiin pyhäaamun messussa osana seurakunnan jumalanpalvelusta. Tämä muualla kristikunnassa tavallinen käytäntö on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa poikkeus. Meillä on kotikasteiden perinne, joka juontunee menneiden aikojen vaikeista välimatkoista.
Kotona kastamisessa on hyvät puolensa. Tila on intiimi, aikataulu joustava, läsnäolijat tuttuja. Juhlaa ei jännitetä. Liittyminen seurakuntaan jää kuitenkin vähemmälle huomiolle. Teologisesti tarkastellen kotikasteessa korostuu luomisen juhla, kiitos syntymän ihmeestä ja esirukous lapsen puolesta. Jumalanpalveluksessa kastaminen viittaa uudesti syntymiseen ja tulemiseen osaksi sakramentteja viettävää yhteisöä. Koko seurakunta ottaa kummin tavoin uuden jäsenen rukoillen vastaan.
***
Monissa maissa kirkkojärjestys estää kotikasteet. Eräät kollegat ovat sellaisia Suomesta kadehtineet. Meillä puolestaan saisi olla enemmän messussa kastamisia. Kristitty koti on toki seurakunta pienoiskoossa, mutta jos siitä puuttuu yhteys seurakuntaan, kasteen merkitys liittymisenä Kristukseen jää helposti varjoon. Viime aikoina sitä onkin pyritty vahvistamaan laittamalla lapsen nimi kastepuuhun ja kutsumalla perhettä vaikkapa vauvakirkkoon.
Kansankirkollisen kulttuurin heiketessä kasteiden määrä vähenee myös kirkkoon kuuluvien vanhempien keskuudessa. Suomen suurissa kaupungeissa kastetaan nykyisin noin puolet syntyneistä, Tampereella viime vuonna 57 prosenttia ja Helsingissä 40 prosenttia. Vähennys ei johdu muiden uskontojen kasvusta vaan siitä, että pelkkä perinne ei riitä syyksi pysyä jäsenenä saati tehdä lasta sellaiseksi. Tarvitaan sisäinen side itse asiaan.
***
Strategiaksi on tässä tilanteessa omaksuttu tehdä kaste mahdollisimman helpoksi. Yhteinen kastetilaisuus, maailmalla ”drop-in-baptism”, esimerkiksi Tampereella ”Aamukaste”, madaltaa kynnystä tuoda lapsi kasteelle. Sekin on liittymistä seurakuntaan, sillä onhan paikalla muitakin kuin omaa perheväkeä, joskaan kyse ei ole yhteisestä messusta.
Tämä toimii vielä, kun vanhemmilla on halu kastattaa lapsensa kristilliseen uskoon, vaikka heillä olisi käytännön järjestelyvaikeuksia. Lukujen laskiessa on kuitenkin jossain vaiheessa mietittävä, mikä on oikea strategia. Tuleeko kasteen olla mahdollisimman helppo, kun se on myös hengellisen tien askel? Onko sakramentti ymmärretty oikein, jos sitä pidetään vain oman perhepiirin asiana?
Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat
Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.