Viime viikon kuluessa Twitter on laulanut, kun Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi hermostui järjestöjen mukanaolosta verotuksen oikeudenmukaisuutta ajavassa #430miljoonaa-kampanjassa. Erityisesti Romakkaniemeä tuntui ärsyttävän se, että mukana on kirkolta tukea saava Suomen Lähetysseura (SLS). Hänen innoittamanaan moni ennätti eroamaan kirkosta ja lakkauttamaan tukensa esimerkiksi kehitysyhteistyötä tekeville järjestöille.
Vastuuseen ja vastaamaan kaivattiin piispallisia äänenpainoja. Vastauksensa antoivat vuorotellen Teemu Laajasalo, Tapio Luoma ja Jari Jolkkonen. Laajasalo pyrki tasapainoilemaan kaikkien puolella, olematta ketään vastaan. Luoma tarjosi sovittelevaa hengellistä viestiä, jossa sanottiin lopulta monella lauseella ei kovin paljon mitään. Jolkkonen taas kommentoi ytimekkäästi kahdella sanalla ja keskittyi sen jälkeen blokkaamaan niitä keskustelijoita, jotka olisivat halunneet kuulla tarkemmin hänen kantojaan.
***
Näihin piispallisiin reaktioihin kiteytyy paljon siitä, millaisia ongelmia kirkossa on, kun sen johtajien pitäisi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun: halutaan asettua keskustelussa keskelle (tai yläpuolelle), puhutaan kehottamatta tekoihin tai ei heittäydytä keskusteluun lainkaan.
Kuitenkin kirkon arvot tulevat todeksi vasta konkreettisina tekoina.
Demokraattisessa yhteiskunnassa päätöksenteko tapahtuu politiikan keinoin. Jos halutaan oikeasti saada muutosta aikaan, pitää olla valmis osallistumaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Kirkossa pyritään usein näennäiseen neutraaliuteen. Tämä kuitenkin tarkoittaa todellisuudessa sitä, että asetutaan tukemaan vallitsevaa olotilaa, eikä uskalleta kyseenalaistaa sortavia rakenteita.
Kirkossa politiikasta puhutaan jatkuvasti hyvin negatiiviseen sävyyn. Ihmettelen välillä, mitä kertoo ihmisten omista poliittisista pyrkimyksistä se, että näkee politiikan likaisena valtapelinä, jonka tavoitteena on haalia etuoikeuksia ja valtaa itselle. Politiikassa tavoitellaan valtaa, mutta sen tulisi olla vain väline tavoitteiden saavuttamiseen. Ihannetilanteessa politiikka on keino tavoitella yhteistä hyvää, ei ajaa omaa etua.
***
Laajasalo tviittasi: ”SLS tarkoitus on julistaa evankeliumia ja toteuttaa lähimmäisenrakkautta. SLS tarkoitus ei ole osallistua politiikkaan.”
Lähimmäisenrakkaus ja evankeliumi ovat kuitenkin hyvin poliittisia. Luukkaan evankeliumissa Jeesus julistaa ilosanomaa: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18–19).
Kirkko ei ole puolueeton. Kirkon suurin johtaja, Jeesus, oli ja on sorrettujen puolella!
Kirjoittaja on projektipäällikkö ja Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja.
Kuva: Jukka Granström
Lue Hanna Mithikun muita kolumneja:
Kolumni: Kirkko asettuu yläpuolelle, jos se menee erikseen hädänalaisen luo
Kolumni: Kehotus puhua kirkosta pelkkää hyvää palvelee usein valtaapitäviä
Kolumni: Kristittynä elämisestä suurin osa tapahtuu muualla kuin kirkossa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.