Kirkollamme on strategia kaikkeen. Kokonaiskirkolla on strategiansa, samoin kaikilla sen kuviteltavissa olevilla osilla työryhmistä seurakuntiin. Strategiapaperit kuuluvat kirkon arkeen kuin ruokavirsi ja tekstiilitaide.
Strategioista on työssä paljon hyötyä, sitä ei käy kieltäminen. On aina hyväksi miettiä läpikotaisin, mitä ollaan tekemässä. Silti strategioista tulee helposti papereita, joilla on vain vähän käytännön merkitystä. Lisäksi strategiatyöskentely tuo kirkon työkulttuuriin paljon ajattelutapoja, jotka ovat pohjimmiltaan kirkolle vieraita.
***
Ranskalainen ajattelija Michel de Certeau tekee eron strategian ja taktiikan välille. Strategioilla hallitaan ympäristöä ja käytetään valtaa. Taktiikat sen sijaan ovat vallattomien yrityksiä suunnistaa muuttuvassa maastossa, pyrkimyksiä löytää parhaita mahdollisia toimintatapoja.
Tästä näkökulmasta voi kysyä, pitäisikö kirkolla olla mitään tekemistä strategisen ajattelun kanssa. Sen paremmin sosiologisesti kuin teologisestikaan kirkon ei voida sanoa hallitsevan ympäristöään. Kirkolla ei ole enää sitä valtaa, joka sillä joskus oli, ja sen tavoitteleminen on Jeesuksen sanoman ymmärtämistä väärin.
***
Mitä meidän siis pitäisi tehdä sen sijaan, että kirjoitamme strategioita Tallinnan-seminaareissa?
Mielestäni meidän pitää jatkaa suunnilleen samaan tapaan (Tallinnan vanha kaupunkihan on todella kiva!), mutta strategia-ajattelusta pitäisi hylätä tavoitteet. Vain Jumala tietää, miltä maailman näyttää kymmenen vuoden kuluttua. Sen sijaan, että muotoilemme papereihin sen, millaisia haluamme olla kolmen, viiden tai kymmenen vuoden päästä, voisimme keskittyä siihen, miten toimimme tässä ja nyt.
Vaikuttaa nimittäin siltä, ettei kirkossa saa puhua siitä, onko olemassa toisia laadukkaampia tapoja viettää jumalanpalvelusta, kohdata surevia, auttaa köyhiä tai ohjata nuoria. Vai riittääkö hyvä tahto ja jumalaapelkäävä mieli?
***
Uskon, että näissä asioissa on täysin perusteltua puhua laadusta. On olemassa muita parempia tapoja johdattaa seurakunta rukoukseen. Meidän on puhuttava siitä, muuten meistä tulee vain entistä huonompia. Meidän täytyy kuitenkin jälleen olla varovaisia – laadusta puhuttaessa ei pidä käyttää kriteerejä, jotka ovat kristilliselle traditiolle vieraita.
Ajattelenkin, että seuraavan kerran, kun seurakunta kokoontuu miettimään tekemisiään, se voisi pohtia, mitkä ovat ne kristilliset hyveet, joiden pitäisi tulla aiempaa selvemmin ilmi seurakunnan elämässä. Heijasteleeko nuorten ryhmä vieraanvaraisuutta? Onko opetus nöyrää ja rehellistä? Heijastuuko liturgiasta ilo ja kiitollisuus, diakoniasta vilpitön rakkaus ja huolenpito?
Löytyisikö tästä jotain ajateltavaa paastonajaksi? Laatukatumus?
Kirjoittaja on teologi ja kirjailija.
Ruotsista kääntänyt: Meri Toivanen
Kuva: Pasi Leino
Lue myös:
Kolumni: Onko avioliitto sittenkin sakramentti?
Patrik Hagmanin laaja haastattelu: ”Kristinusko puolustaa oikeaa elämäntapaa”
Ilmoita asiavirheestä