Keskustelin kirkon haasteista berliiniläisen piispan ja professorin kanssa. Kysymykseen, oletteko katolinen vai evankelinen, vastataan entisessä Itä-Saksassa: ”En kumpaakaan, olen normaali.” Useimmat eivät ole uskonasioista kiinnostuneita, kirkkojen jäsenyydestä puhumattakaan.
Tiedustelin, eivätkö ihmiset silti koe kuuluvansa kristillisen uskon muovaamaan kulttuuriin ja eikö kirkko voisi siihen viitaten tasoittaa heidän tietään seurakuntaan. Onhan sellainen kansankirkollisessa Pohjolassakin mahdollista. Meillä kirkkoa pidetään yhä osana vallitsevaa kulttuuria, mikä näkyy esimerkiksi rippikoululeirien suosiossa. Eikö Saksassakin voisi pitää tällaista identifioitumisen halua kirkon voimavarana?
Ajatukseni torjuttiin, koska kristilliseen kulttuuriin vetoaminen ainoastaan ruokkii muukalaisvihamielisiä voimia. Kristinusko kaapataan kansallisen kiihotuksen välineeksi, jos kirkko yrittää vedota sen historialliseen vaikutukseen. Silloin ei olla kiinnostuneita Jumalan totuudesta tai Kristuksen rakkaudesta vaan niiden vääristämisestä.
Keskustelu käytiin pari viikkoa sitten, kun Saksan kristillisiksi nimetyt sisaruspuolueet kiistelivät turvapaikkapolitiikasta. Minulle kerrottiin, että pelissä on koko Euroopan unionin uskottavuus ja kirkon osalta evankeliumin uskottavuus. Ei tule vedota kristilliseen kulttuuriin, jos niin tuetaan nationalismia. Kollegani päivittelivät Baijerin päätöstä laittaa risti jokaisen julkisen huoneen seinälle. Silloin risti ei enää ole Kristuksen risti vaan valtion yritys osoittaa toisin uskovien kuuluvan ulkopuolelle.
***
Miten kauan Suomessa voidaan luottaa siihen, että meillä yleisesti ymmärretään uskon sisältö ja sitoudutaan siihen eikä haluta vain ottaa sen ulkonaiset piirteet omien pyrkimysten välineiksi? Voidaanko rakentaa kansan kirkollisuuden varaan, jos kirkollisuus muuttuu kristinuskon symbolien ja rituaalien käyttämiseksi uudella sisällöllä?
Saksassa on tästä kokemusta; 1930-luvulla uskottiin ”juutalaisuudesta puhdistettuun” arjalaiseen Jeesukseen, poliittisen ideaalin mukaiseen ja moderniin, mutta pakanalliseen, Raamatusta ja kirkon uskosta irrotettuun. Ylevältä kuulostanut aate häikäisi monet kristillisen kulttuurin kasvatit.
Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat. Sen keskuksena on Kristus, joka ei etsi valtaa eikä loistoa vaan hädässä ja avun tarpeessa olevia.
Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.