Lööpissä on hiippakuntani tuoreen piispan naama. Kallion kirkkoherrana hän on toiminut kohtuullisuuteen velvoittavan matkustussäännön vastaisesti ja ollut huomiota herättävän huolimaton tositteiden säilyttämisessä. Lehdet kirjoittavat ja sosiaalisen median tuomioistuin jakaa ansaittua mutta kirvelevää kritiikkiä.
Kirkon työntekijät ovat aiheesta ahdistuneita. Väärinkäytösepäilyn varjo osuu myös heihin. Vielä vaikeammalta heistä tuntuu perustella seurakuntalaisille tiukkoja säästöjä, kun johtaja ei ole euroista tarkka.
Kirvelevin kritiikki nousee kirkon jäsenistön ruohonjuuresta, sieltä, missä halutaan tukea kirkkoa sen arvokkaassa työssä mutta toivotaan sen tekevän sitä kirkasotsaisen kutsumuksen hengessä.
Johtavana luottamushenkilönä tunnen syvää epäonnistumista. Olen liian sinisilmäisesti luottanut käytäntöjen oikeellisuuteen ja valvonnan tarkkuuteen. Korjausliikkeitä vaativista äänenpainoistani huolimatta olen osa toimintakulttuuria, joka kirkossa on hyvinä vuosina omaksuttu, vaikka monet pitävät sitä kirkolle sopimattomana.
Mutta missä kulkee raja?
***
Julkisen keskustelun perusteella kirkolta odotetaan askeettisempaa linjaa kuin työelämältä yleensä. Johtajat saavat liian hyvää palkkaa. Vieraanvaraisuudeksi riittää työmaaruokalan lounas. Työsuhde-etuja pitää karsia. Viini ei sovi kirkon juhlapöytään.
Luottokortin huoleton käyttö ei heilauta suuren toimijan kassaa, mutta paljastaa käyttäjän asenteen. Juuri se loukkaa yhteistä oikeudentuntoa.
Ylimielisyyttä yhteisen rahan käytössä ei voi puolustella millään. Siksi tavallisen kirkon jäsenen on hyvä tietää, mihin kirkon raha menee. Aimo siivu kuluu kalliisti ylläpidettäviin ja vaikeasti myytäviin kirkkoihin ja seurakuntatiloihin. Toisen suuren siivun vievät henkilöstön palkat.
Mitä veronmaksaja sanoisi, jos tietäisi, miten suhteettomasti kirkon työntekijäkunta on viime vuosikymmeninä paisunut, vaikka kirkon jäsenmäärä on vähentynyt? Tai jos hän tietäisi, että kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa? Tai kuinka paljon päällekkäistä kehitys- ja suunnittelutyötä kirkossa tehdään? Tai että kirkossa yhä pidetään epäilyttävänä työn vaikuttavuuden mittaamista ja käytetään voimavarat jäsenistön pienen aktiivisen murto-osan ylipalvelemiseen?
Riittävä läpinäkyvyys ei paljasta vain yksittäisiä väärinkäytöksiä vaan myös rakenteet, jotka on aika uudistaa.
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.