Seurakuntalaisten ääni pitää saada kuuluviin. Tuota mantraa kuulee usein hoettavan kirkon luottamustehtävissä. Olenpa saattanut itsekin sitä toistella.
Sinänsä tavoite on hyvä. Joskus olisi kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä sillä tarkoitamme. Kenen äänen haluamme kuulla? Suomalaisista lähes 70 prosenttia kuuluu kirkkoon. Haluammeko kuulla heidän kaikkien äänet? Ja eikö meidän oikeastaan pitäisi kuulla myös niiden ääni, jotka eivät kirkkoon kuulu? Ovathan he myös toivottuja uusia seurakuntalaisia.
Omassa kotiseurakunnassani toteutettiin aikoinaan kysely toivotusta jumalanpalveluksen alkamisajankohdasta. Murskaenemmistö kyselyyn vastanneista kahdestakymmenestä ihmisestä piti kello kymmentä hyvänä aloitusajankohtana. Toki myös valtaosa kyselyn vastauksista kerättiin kello kymmeneltä alkaneen messun kirkkokahveilla.
Uusien asioiden kokeileminen ja totuttujen tapojen muuttaminen tyssää kirkossa usein siihen, että mielipidettä kysytään vain niiltä, jotka ovat jo aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. On täysin ymmärrettävää, että heistä moni on tyytyväinen toimintaan.
***
Luottamushenkilönä kohtaa usein vaatimuksen siitä, että pitäisi olla enemmän kirkolla, käydä messussa, osallistua ryhmään jos toiseenkin. Perusteluna vaatimukselle esitetään se, että miten muuten voi pysyä perillä seurakuntalaisten toiveista.
Kristittynä elämisestä suurin osa tapahtuu kuitenkin muualla kuin kirkossa. Seurakunta on paljon laajempi kuin kirkolle kokoontuvien joukko.
Kirkossa haaveillaan seurakuntalaisten äänen kuulemisesta, mutta ei uskalleta kysyä sitä, miksi niin moni ei halua tai uskalla ääntään käyttää. Valtaosa seurakuntien jäsenistä muodostaa käsityksensä kirkosta julkisuuden perusteella. Jos kirkko julkisuudessa vaikuttaa kovin ulossulkevalta, turvattomalta ja keskusteluun kykenemättömältä, onko ihme, jos moni ei halua sen toiminnassa olla mukana eikä halua siellä ääntään käyttää.
On tärkeää pitää korvat auki siellä, missä ihmiset ovat. Seurakuntalaisten ääni kuuluu työpaikkojen kahvipöydissä, harrastusryhmien pukuhuoneissa ja lehtien palstoilla. Luottamushenkilön yksi tärkeä tehtävä onkin toimia niinä korvina, jotka kuulevat myös niiden seurakuntalaisten äänet, jotka syystä tai toisesta eivät kirkolle tule.
***
Seurakuntalaisten äänen kuuleminen ei tarkoita vain äänekkäimpien kuuntelemista. Se tarkoittaa sitä, että kuuntelee myös hiljaisia ääniä ja varmistaa sen, että ääntä käytetään kunnioittavasti ja toisia ulos sulkematta. Jos sisällä olevien ääni peittää alleen muiden sisälle kutsuttujen äänet, ei voida puhua seurakuntalaisten äänen kuulemisesta.
Kirjoittaja on Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja projektipäällikkö.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.