Messu on minulle rakas. Päädyin 13-vuotiaana mukaan seurakunnan nuortentoimintaan. Meille opetettiin, että on tärkeää käydä kirkossa, joten minä sitten kävin.
Istuin mielelläni kirkonpenkissä, vaikken aina niin ihastuksissani ollutkaan. Ihmetytti, miksei ehtoollista voi viettää useammin kuin kerran kuussa. Ärsytti, kun papit Herran siunausta lausuessaan tuijottivat kirjaansa. Teki mieli huutaa, että olen täällä enkä siellä kirjassa siunausta kaipaamassa. Sinne penkkiin kuitenkin aina palasin. Vuosien varrella penkit ovat vaihtuneet mutta rakkaus säilynyt.
Työseurakuntani Leppävaaran messu on minulle rakas. Tykkään, kun siellä sanotaan rohkeasti aamen. Ei nyt penkistä kesken pastorin saarnan huudella, mutta sillä tavalla luterilaisen tyylikkäästi silloin kun on aamenen aika.
Sen lausumalla seurakunta ja seurakuntalainen osallistuvat aktiivisesti messuun. Aamenella saa ilmaista omia tunteitaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan.
***
Tykkään myös siitä, että penkissä istuu kaikenikäisiä taaperosta taataan ja murkusta mummuun. Eikä vain penkissä vaan myös messua toteuttamassa.
Ja se taputtaminen! Messun musiikkivieraita kiitetään messun lopussa aina iloisin taputuksin. Viime sunnuntaina taputimme Hannalle, joka tanssi meille saarnan. Taputus on paitsi kiitos esittäjälle, myös konkreettinen ilmaus hyvästä olosta, yhteydestä ja Pyhän kokemuksesta.
Ehtoollinen on minulle rakas. Sen lisäksi minulle rakas kohta on se hetki, kun siirrytään Herra armahda -hymnistä kunniaan. Laulaessamme Herra armahda me emme pyydä syntejä anteeksi vaan pyydämme, että Jumala kuulee rukouksemme.
Herra armahda on sen myöntämistä, että Jumala on Jumala ja me olemme ihmisiä. Kun tämän jälkeen ilmoille kajahtaa kunnia, se on iloa Jumalan vastauksesta meille. Jumala kuulee meitä, Hän armahtaa! Tästä ilosta me nousemme ylös laulamaan kiitosta. Huikea murroskohta.
***
Tykkään minä työtovereistanikin. Vuosien varrella olemme kehittäneet messua ja välillä reippaastikin kertoneet toisillemme mielipiteitämme. Jokainen tuo messuun jotain persoonallista, omista hengellisistä juurista kumpuavaa, mutta kokonaisuus on riittävän samanlainen, jottei kirkkovieraan tarvitse joka sunnuntai ihmetellä, että mitäs tänään tapahtuu.
Toimiva messu, jonne tulee eri-ikäisiä ja erilaisia ihmisiä ja jota tekevät seurakuntalaiset työntekijöiden kanssa, ei synny itsestään. Se vaatii työtä ja uuden opettelemista. Eikä ole pelkoa valmiiksi tulemisesta. Matka jatkuu Leppävaarassakin.
Messu on osa Jumalan kansan vaellusta, se on prosessi. Siihen prosessiin kannattaa heittäytyä. Luvassa on osallisuutta ja yhteyttä, paljon hyvää monille ihmisille.
Kirjoittaja on mummu ja pappi.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös muita Aija Pöyrin kolumneja:
Kolumni: Ruumis on rujo ja realistinen sana, ja lisäksi se on sana rakkaasta
Kolumni: Tunteiden ja elämysten välttely on yhtä huono asia kuin niiden asettaminen uskon mittariksi
Kolumni: Miten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen voi olla syy hylätä oma lapsi?
Kolumni: Kannustan nuorempia pappisnaisia etenemään urallaan, sillä muutos ei tapahdu vahingossa
Kolumni: Sängyn petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio
Kolumni: Isoäitinä minulla on paikka oudosti keskellä kaikkea ja silti hyvällä tavalla sivussa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.