Kirkkolain mukaan ”kirkko tunnustaa uskoa”. Sillä on lähtökohtaisesti yhteinen usko, joka perustuu Raamattuun ja joka on ilmaistu historiallisissa tunnustuksissa. Tunnustus tulee ilmi jumalanpalveluksessa ja toimituksissa. Se läpäisee kaiken seurakunnallisen toiminnan.
Osallistuin Sveitsissä Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön yleiskokoukseen. Yhteisö koostuu erilaisista reformaation perillisistä. Ne yhtyvät vanhan kirkon oppeihin Jumalan kolmiyhteydestä ja Kristuksen kahdesta luonnosta, mutta yhteistä tunnustusta ei niillä ole. Sellainen ei ole edes Leuenbergin konkordia, yhteisön peruskirja.
***
Sveitsin evankelinen kirkko koostuu kantonien itsenäisistä kirkoista. Ne luopuivat apostolisen uskontunnustuksen sitovuudesta akateemisen riidan seurauksena 1870-luvulla. Tuolloin joukko teologeja oli katsonut tunnustuksen olevan maailmankuvaltaan vanhentunut, epäevankelinen ja katolisuuteen kallellaan, koska siinä puhuttiin neitseestäsyntymisestä ja kuolleiden ylösnousemuksesta, siitä puuttui pelastus yksin armosta ja siinä viitattiin pyhien yhteyteen.
Liberaaliprotestantismiksi kutsutussa liikkeessä vedottiin sekä tieteeseen että vapauteen, jotka molemmat ovat sinänsä hyviä periaatteita, mutta kirkon identiteetin ja jatkuvuuden kannalta ongelmallisia ihanteita. Nyt kantonien kirkot ovat liturgisesti moninaisia, eikä niillä ole yhteistä uskonoppia. Uskontunnustus saattaa joskus olla käytössä kasteen ja pappisvihkimyksen yhteydessä.
Sveitsin evankelinen kirkkoliitto pyrkii palauttamaan sekä apostolisen että nikealaisen uskontunnustuksen. Aluksi pohdittiin, pitäisikö laatia jokin uusi, kirkon kutsumusta painottava yhteinen tunnustus, kuten Barmenin julistus ja Belharin julistus. Ne ovat useilla reformoiduilla kirkoilla käytössä. Edellinen syntyi Natsi-Saksan kirkkotaistelussa, jälkimmäinen Etelä-Afrikan apartheidia vastaan. Mutta ajankohtaisista tunnustuksista tulee aikansa lapsia. Ne nostavat yhtä näkökulmaa ja maistuvat voimakkailta, mutta vanhenevat nopeasti eivätkä ole yleistettävissä. Nekin nojaavat joihinkin filosofisiin ja teologisiin perusolettamuksiin, jotka pian korvataan toisilla.
***
Näyttää siltä, että modernit tunnustukset syntyvät samoin kuin klassiset eli harhoja torjumalla. Uskonoppia sanoittavat vanhat tunnustukset ovat kuitenkin osoittautuneet kestävämmiksi ja kattavammiksi kirkon itseymmärryksen ilmauksiksi kuin kirkon tehtävän ajankohtaistukset. Ne käsittelevät oikean etiikan sijasta oikeaa uskoa. Tai paremmin sanoen: ne kertaavat Jumalan tekoja eivätkä ihmisen vastuuta. Ne ovat rukouksia eivätkä taisteluhuutoja.
Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Kaste on muidenkin kuin perheväen juhla
Kolumni: Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, joka on toisenlainen kuin monet toivovat
Kolumni: Onko arkkipiispa kirkon pää vai Jumalan uskollisuuden merkki?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.