Loppuvuodesta sain pyynnön jakaa lehtijutussa tarinan rakkaasta esineestä. Kerroin keltaisesta maljakostani, joka tuli Viipurista isäni evakkomatkassa. Kolmevuotiaana orvoksi jääneestä isästäni huolehti hänen aikanaan Pietarista Viipuriin muuttanut isoäitinsä.
Valitettavasti en enää voi isältäni kysyä tuon maljakon tarinaa. Mieltäni ovat lämmittäneet viestit, joita olen saanut lehtijutun jälkeen. Maljakon alkuperä on tarkentunut Kupittaan saveen ja taiteilija Kalle Akkola sen maalaajaksi.
Saamistani viesteistä välittyy sama tarina, jonka takia maljakkoni on suuri aarteeni: se muistuttaa minua karjalaisista juuristani. Juuremme ovat tärkeät, ne auttavat osaltaan ymmärtämään, keitä olemme ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Osin isäni taustan vuoksi minulla riittää ymmärrystä niille, jotka ovat eri syistä joutuneet jättämään kotinsa ja aloittamaan elämänsä alusta toisaalla.
Ennenkin on menty ja tultu. Viipurikin oli ennen sotia merkittävä kulttuurikaupunki, jossa sekoittuivat kansallisuudet, kielet, perinteet ja uskonnot. Maamme on ollut osa Ruotsia ja Venäjää, joten geeneissämme ja perinteissämme on vahvasti niin idän kuin lännenkin perimät. Paremman elämän perässä Amerikkaan lähti 1860-luvulta alkaen satojatuhansia suomalaisia. Sopeutuminen ei ollut aina helppoa, ja suomalaista kulttuuria on ylläpidetty siellä näihin päiviin. Samoin ovat tehneet monet 1960-luvulla Ruotsiin lähteneet.
***
Suomalaisuus on kulttuuria, perinteitä ja juuria. Euroopan koillisnurkassa, idän ja lännen rajalla, vaikutteet molemmista suunnista ovat rikastuttaneet kulttuuriamme erilaisilla tavoilla. Niiden monipuolinen kirjo auttaa ymmärtämään erilaisuutta. Olemme Euroopassa suurien haasteiden edessä, joissa tarvitaan yhteistyötä ja hyväksyntää.
Oikeistopopulismin nousu, pelko ja epäluulo lisääntyvät ja uhkaavat yhdessä toimimisen pohjaa. Puheet raja-aidoista ovat jokapäiväisiä, mutta mikään kansakunta ei yksin pysty ratkaisemaan ilmastonmuutosta tai suojautumaan tulevilta pankkikriiseiltä. Nykymaailmassa ei voi sulkea rajoja ja toivoa parasta. Vastakkainasettelun politiikan lopputulema on surullisen tuttu Euroopan historiasta.
Ennakkokäsityksiemme ja tulkintojemme vuoksi emme aina ymmärrä toisiamme. Jos näemme erilaisuuden, meillä on mahdollisuus. Se ei estä konflikteja syntymästä, mutta siten voi ymmärtää, onko kyseessä todellinen konflikti vai väärinkäsitys. Se, että näemme itsemme olevan oikeassa ja toisten väärässä, on demokratian iso haaste. Keskitymmekö saamaan muut ymmärtämään asiaamme ja yrittäisimmekö ymmärtää muita?
Sirpa Pietikäinen
Kirjoittaja on europarlamentaarikko. Kolumni on julkaistu 22.1. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä