Kai Sadinmaan erottaminen pappisvirasta ei tullut varmaan kenellekään hänen toimintaansa seuranneelle yllätyksenä. Helsingin tuomikapituli teki sen, mitä siltä odotettiin. Papin toimintaa määrittävien lakipykälien ja säännösten perusteella oli vaikea päätyä muunlaiseen ratkaisuun. Sitä saa mitä tilaa, sanoo moni mielessään.
Sadinmaan vihon viimeinen performanssi alkoi olla kapitulille liikaa. Hän julkaisi kahden muun papin kanssa viime vuoden elokuussa kannanoton, jossa he vaativat piispainstituution murtamista ja edellyttivät piispojen kannattavan samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä.
Kannanotossaan papit ehdottivat myös, että kirkon työntekijät ja jäsenet lakkaavat pitämästä piispoja hengellisinä paimeninaan, kunnes piispojen avioliittolinjaus kattaa kaikki pariskunnat sukupuoleen katsomatta.
Helsingin tuomiokapituli erotti Sadinmaan tammikuussa pappisvirasta puoleksi vuodeksi. Kapituli vetosi päätöksessään myös muihin Sadinmaan sanomisiin kuin vain kolmen papin kannanottoon. Sadinmaalta vaadittiin puheiden peruuttamista ja nöyrtymistä. Varsinkin nöyrtyminen on hänelle liikaa. ”Kyse on myös kunniasta ja omanarvontunnosta”, Sadinmaa kommentoi Kotimaalle huhtikuussa.
Toki kapitulin lukemissa pykälissä on tulkinnanvaraa ja hengitystilaa, mutta joskus nekin loppuvat. Miksi nyt kävi näin? Pappi sai potkut ja instituutio tahran.
***
Kai Sadinmaa erotettiin pappisvirasta koska hän osoitti huonoja alaistaitoja. Hän ei tullut tunnetuksi tiimipelaajana eikä kollegiaalisena hyvä veli -hahmona. Sadinmaa sairasti papillista perustautia eli taipumusta individuaaliseen uskontulkintaan. Sen juurisyy on yksityinen kutsumus. Hänen tautinsa oli hankalampaa laatua kuin monen muun kirkollisen työyhteisön sooloartistin.
Sadinmaan tapauksessa yksityinen kutsumus tarkoitti uskon sanoittamista niin, että sen voisi kokea mielekkääksi tässä ajassa. Mukana oli vahvaa yhteiskunnallista paatosta ja näkyä. Tässä tulkinnassa hän irtautui kirkon itseymmärryksestä, joka kutsuu ihmistä taivastielle, ei barrikadeille.
Papin liikkumatila virkamiehenä on lopulta varsin rajallinen. Raamatullis-tunnustuksellinen liekanaru ei ole pitkä. Papin perimmäinen homma on toisintaminen eli sen sanomista mikä on sanottu edellisillekin sukupolville. Pappi on sekä kirkollisten palvelujen tarjoaja että tietyllä tavalla käsitteellistetyn evankeliumisisällön takuuhenkilö. Uskon ammattivartijaksi vihitty ja palkattu.
Useimmat papit varmasti pyrkivät annettujen rajojen sisällä sanoittamaan uskoa mahdollisimman rakentavasti, oivaltavasti ja freesisti, mutta rajapyykit törröttävät aina maisemassa. Vilpittömimmälläkin papilla on työnantajansa äänenpainot.
***
Koska pappi ei voi omassa ajattelussaan lähteä liian omintakeisille uskonretkille, se rooli jää muille hengellisyyden läpäisemille tai muuten teologisen koulutuksen saaneille. Heidän ei tarvitse pelätä kanteluita ja tuomikapitulien rangaistuksia. Kirkon jäsenyydestä ei voi erottaa, kunhan maksaa veronsa.
Helsingin tuomiokapituli piispa Teemu Laajasalon johdolla toimi pykälien mukaan oikein. Moni kiittää piispaa ja kapitulia suoraselkäisyydestä. Mutta samaan aikaan laajempi julkisuus ei ehkä näe asiaa niin yksiniittisesti. Kapituli maalasi itsensä nurkkaan ja teki kirkosta jotenkin pöljäkkeen – samalla tavalla kuin Kuopion kapituli aiemmin antaessaan papille rangaistuksen sateenkariparin vihkimisestä.
Se mikä on pykälien mukaan oikein, ei välttämättä ole sitä elävässä elämässä.
Sadinmaan tapauksessa syntyi vaikutelma, että erottamispäätökseen vaikuttivat myös henkilökemialliset seikat. Hankala ja hävytön jätkä ainakin piispan kannalta. Mahdollisesti muissa hiippakunnissa olisi ollut sielunhoidollisempi linja. Vaikea ainakaan uskoa, että edellisen piispan, Irja Askolan, aikana olisi menty näin pitkälle.
Toisaalta on myös huomautettu, että Sadinmaan on puhunut työnantajastaan – niin kirkosta kuin esimiehistään – julkisuudessa tavalla mitä tuskin mikään instituutio tai työnantaja hyväksyisi. Ortodoksisesta ja katolisesta kirkosta puhumattakaan. Evankelis-luterilaista kirkkoa voi pitää jopa sallivana työnantajana.
***
Katolisessa kirkossa on ollut tapana, että teologiset kirjat voivat saada virallisen hyväksynnän. Nihil obstat -merkintä tarkoittaa, että kirjassa ei ole mitään katolisen opin tai moraalin vastaista. Mutta vaikka kirja on ”puhdas”, se saattaa olla ”pahalta kuulostava”. Toisin sanoen se, mitä sanotaan, voidaan lukea myös kirkon vastaisesti, vaikka se kirjoittajan tarkoitus ei olekaan. Kyse on nyansseista, tyylistä ja kielen vapaudesta synnyttää mielleyhtymiä.
Jos uskon äidinkieli on runous, kuten sanotaan, niin siinä kieli ei alistu juridiikkaan tai filosofiseen määrittelyyn, vaan luo oman maailmansa.
Ikävä kyllä on myös vaikuttanut siltä, että tapaus Sadinmaata on kapitulissa luettu jo pitkään jotenkin vatikaanimaisen sävyttömästi, tosikkomaisesti jopa.
Sävyttömyys ei suinkaan ole pelkästään Helsingin kapitulilaisten vaiva, vaan se tuntuu kuuluvan laajemminkin yhteiskunnan ja erityisesti sosiaalisen median reagointitapaan.
Lahkot ja ahtaat yhteisöt eivät siedä itsenäistä ajattelua, mutta valtakirkon pitäisi sietää. Kyllä isoon kirkkoon yksi hovinarri mahtuu, useampikin.
Sadinmaan tueksi kerätiin myös adressi. Monille hän edustaa sellaista kristinuskon sanoitusta ja todeksi elämisen tapaa, joka puhuttelee heitä juuri tässä ajassa.
Lue myös:
Helsingin tuomiokapituli erotti Kai Sadinmaan pappisvirasta kuudeksi kuukaudeksi
Pappi Kai Sadinmaa pyytää seurakuntalaisia murtamaan pappisvallan ja jakamaan ehtoollista kodeissaan
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä