Kiimingin seurakunnan vs. kappalainen Jaakko Tölli arvostelee blogissa julkaistussa tekstissä naispappeutta sekä varsinkin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kirkkopoliittisia ratkaisuja ja teologisia näkemyksiä.
Töllin puheenvuoro pidettiin alun perin toissa viikolla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen Jämsän kansanopistossa ja oli suunnattu teologian opiskelijoille.
Tölli näkee kilpailun kirkon työpaikoista kovenevan ja konservatiivien, kuten vanhoillislestadiolaisten, olevan usein altavastaajina. Tämä lisää hänen mukaansa painetta mukautua ja luovuttaa.
Asia liittyy myös naispappeuden hyväksymiseen, Tölli toteaa. Naispappi toimittaa hänen mukaansa uskonnollista toimitusta, muttei ehtoollista, koska sen hoitoa ei ole hänelle uskottu.
”Hän rikkoo Kristuksen asettaman hyvän järjestyksen, jolloin sakramentti ei ole ’oikein hoidettu’ eli Augsburgin tunnustuksen edellytys ei täyty. Kun siis nainen toimittaa ’ehtoollisen’, hän ei toimita Kristuksen kirkon virkaa, eikä voi siis toimittaa pyhää ehtoollista”, hän kirjoittaa.
Tölli vertaa naispapin ehtoollisen toimittamista lasten kirkkoleikkeihin ja ”pingviinin kastamiseen”.
”Samoin kuin ei lasten leikkiessä kirkkoa, ole läsnä oikea ehtoollinen, eikä silloin jos joku erehdyksessä kastaa pingviinin, tapahdu mitään jumalallista toimintaa, sillä apostolista virkaa ei ole annettu lapsille, eikä pingviiniä ole tarkoitettu sakramentin vastaanottajaksi.”
Seurakunnan täyteys toteutuu naispappeuden vuoksi Töllin mukaan harvoin kansankirkon seurakunnan messussa.
”Siellä missä nainen toimittaa sakramentteja, siellä sakramentteja ei hoideta Kristuksen asetuksen mukaisesti eikä siellä ole Kristuksen seurakunta.”
”Herätysliikkeen johto teki virheen”
Vanhoillislestadiolainen herätysliike ei hyväksy naispappeutta, mutta liikkeen johto on hyväksynyt miespappien alttariyhteistyön tekemisen naispappien kanssa. Tölli arvostelee tätä linjausta, vanhoillislestadiolaisuuden ”ohutta” sakramenttiteologiaa ja liikkeen kirkko-oppia.
”Liikkeemme vastuunkantajat 80-luvulla tekivät virheen lähestyessään naispappeutta käytännöllisenä ongelmana, joka ratkaistaan tekemällä alttariyhteistyötä naispappien kanssa. Ratkaisua on sanottu siunaukselliseksi”, Tölli kirjoittaa.
Alttariyhteistyö naispappien kanssa ei ollut Töllin mielestä vain käytännöllinen ratkaisu.
”Opilliset harhat mahdollistivat sen, että liikkeemme lähti kulkemaan tässä asiassa väärään suuntaan. Yksi syy on epäselvä virkateologia. Toinen syy on tärkeämpi: epäselvä käsitys sakramenteista. Kolmas syy on epäselvä ekklesiologia ja siihen kytkeytyvä itseriittoisuus.”
Vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa on Töllin mukaan kehittynyt laajasti vääristymä, jossa ”seurakunta” ei enää selkeästi rakennu julistuksen sisällön eikä varsinkaan oikein toimitettuihin sakramentteihin, vaan ennen muuta sosiaalisten suhteiden varaan.
Tölli kritisoi myös lestadiolaista ajatusta kirkosta osana esivaltaa.
”Mielestäni kirkkoon ei tule suhtautua laitoksena, sillä se on tunnustusyhteisö eikä kirkkoon tule suhtautua samanlaisena esivaltana, kuin yhteiskunnan vallankäytön instituutioihin, sillä kirkossa Jumala hallitsee evankeliumilla.”
Professori: Harvinainen puheenvuoro vanhoillislestadiolaisuuden sisällä
Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Hannu Mustakallio on tutkinut lestadiolaista herätysliikettä. Hän arvioi Töllin puheenvuoron ylipäätään harvinaiseksi vanhoillislestadiolaisuudessa.
– Yleensä tässä herätysliikkeessä on pyritty välttämään julkisuudessa esitettyä yhteiskunnallista tai kirkollista protestoimista. Mutta näköjään sisäinen keskustelu on laajentunut ja myös yksittäinen alustus ja sen kriittiset äänenpainot ovat mahdollisia ilman, että siitä nyt seuraa varsinaisia linjanmuutoksia. Tämä on huomiota herättänyt yksittäinen kannanotto, Mustakallio tiivistää.
Hän toteaa, että naispappeuskysymys nousi Töllin tekstissä keskeisesti esille. Tämä ei hänen mukaansa ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä kovin tavallista.
– Vanhoillislestadiolainen liike ja siihen kuuluvat papit ovat hyväksyneet kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätöksen tai ainakin ovat käytännössä noudattaneet sellaista linjaa, että he eivät ole lähteneet sitä vastustamaan tai pyytämään vapautta kieltäytyä sen toteuttamisesta tai alttariyhteistyöstä.
Oman herätysliikkeen teologisten linjausten julkinen kritiikki on Mustakallion mukaan sekin harvinaista.
– Tölli käytti ilmaisua ”kaksoisviestinnästä” eli kaksilla raiteilla ajamisesta. Omaan liikkeeseen päin vanhoillislestadiolaisuudessa edustetaan hänen mielestään toisenlaista kantaa kuin viralliseen luterilaiseen kirkkoon päin. Tämä on alustajalta sinänsä terävä kannanotto. Oman liikkeen aikaisempien kannanottojen arvosteluun ei varmaankaan ole vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja pappien keskuudessa totuttu.
Vanhoillislestadiolaisuus on keskusteluista huolimatta pysynyt kirkossa
Alustuksen kirkko-opillisessa pohdinnassa heijastuu Mustakallion mukaan myös Yhdysvaltojen tilanne. Siellä vanhoillislestadiolaiset ovat muodostaneet oman kirkkokuntansa.
Suomessakin on tätä kysymystä pohdittu herätysliikkeen sisällä, Mustakallio sanoo.
– Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ja toisaalta 1920-luvun alussa uskonnonvapauslakia säädettäessä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä keskusteltiin mahdollisuudesta erota valtiokirkosta. Myöhemminkin tämä kysymys on liikkeessä ollut joskus esillä.
Mustakallion mukaan aina on kuitenkin tultu varsin yksimielisesti siihen päätöksen, että luterilaista kirkkoa pidetään kristillisenä esivaltana, jonka piirissä halutaan pysyä.
– Näin Suomessa on torjuttu pyrkimykset kirkosta eroamiseksi ja oman uskonnollisen yhdyskunnan perustamiseksi.
Otsikkoa ja ensimmäistä virkettä korjattu 5.4. klo 17.40. Blogi, jossa Jaakko Töllin puheenvuoro on julkaistu, ei ole Töllin oma blogi.
Kuva: Johannes Tervo
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä