Mietin jo tutkiessani Mika Myllylän kuolemaan liittyvää julkisuutta, mitä mahtaa tapahtua, kun Matti Nykäsestä joskus aika jättää, sanoo viestinnän apulaisprofessori Johanna Sumiala.
Kun presidentti Urho Kekkonen kuoli, perinteinen media toimi portinvartijana sille, miten aihetta käsiteltiin. Kansan tuntojakin toki kysyttiin, mutta mediatalot ja toimittajat suodattivat vastaukset ja valikoivat näkökulmat.
– Sureminen noudatti selkeää, kirjoittamatonta rituaalista kaavaa. Esimerkiksi ennen hautajaisia ei valtakunnan ykkösjulkisuudessa lausuttu julkisesti mitään kriittistä vainajasta, Sumiala sanoo.
Julkisuuden henkilöiden kuolemaa seuraava kollektiivinen suru on saanut sosiaalisen median myötä uusia, entistäkin intensiivisempiä kierroksia. Lisäksi julkisen suremisen rituaalinen sykli on nopeutunut.
Kun Matti Nykänen ja Olli Lindholm nyt menehtyivät, kansalaiset käsittelivät tapahtunutta tuoreeltaan sosiaalisen median kanavissa ja latasivat YouTubeen suruvideoita. Meemikuvat lähtivät kiertämään ja ilmiön kiihkeät kriitikotkin vahvistivat sitä omilla kannanotoillaan.
Erityisesti Nykäseen liittyen julkaistiin myös perinteisessä mediassa nopealla aikataululla valtavasti juttuja ja arkistojuttuja sekä erillisiä teemanumeroita ja liitteitä. Media meni surumoodiin ja lähti vyöryttämään muistoja. Toimittajat haastattelivat myös toisiaan.
Mediatalojen välinen kilpailu nopeudessa ja juttujen tunteisiin vetoavuudessa oli silmiinpistävää. Journalismin etiikka joutui koetukselle, kun Nykäsen lähes 90-vuotiaalta äidiltä pyydettiin kommentteja vajaan vuorokauden kuluttua kuolemasta.
Jatkuvaa neuvottelua sopivaisuuden rajoista
Heti Matti Nykäsen kuoltua esiin nostettiin myös urheilusankarin myöhemmän elämän nurjat puolet.
– Jotkut julkisuuden henkilöt provosoituivat Nykäsen glorifioinnista ja nostivat esiin hänen väkivaltaisen historiansa erityisesti suhteessa naisiin. Kriitikot joutuivat kuitenkin perääntymään ja pyytämään anteeksi, Sumiala sanoo.
Aika ei ollut kypsä näin nopealla syklillä esiin nousseelle vainajan kritisoimiselle, vaikka viime aikojen me too -keskustelut tarjosivat siihen mahdollisuuden. Nykyisessä mediaympäristössä käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä kuolleista saa sanoa ja mitä ei.
Toisaalta asia ei ole aivan uusi. Jo Margaret Thatcherin kuoltua vuonna 2013 perinteinen ajatus juuri kuolleen koskemattomuudesta haastettiin totaalisesti. Sumialan mukaan Thatcheria pilkattiin ja hänen kuolemastaan iloittiin verkossa välittömästi kuoleman jälkeen.
Julkkiksen kuolema saa suremaan omaa menetettyä nuoruutta
Nykäsen kuoltua julkisuudessa käytiin ikään kuin taistelua suomalaisesta sankaruudesta. Ihmisten puheissa ja myös julkisissa kannanotoissa olivat yhtä aikaa läsnä maskuliininen urheilusankari ja naisten väkivaltaisesta kohtelusta vankilatuomionkin saanut julkkis.
– Ihmiset myös närkästyivät mediassa. Toiset siitä, kuinka media hyväksikäytti Nykästä, ja toiset siitä, että hänestä tehtiin hyväksikäyttöpuheissa uhri, Johanna Sumiala sanoo.
Moni on pohtinut, suriko kansa Nykäsen kuoltua myös kadonnutta yhtenäiskulttuuria. Nykänen oli ehkä viimeisiä ikonisia hahmoja, jonka urheilusuorituksia valtaosa kansasta jännitti saman televisiokanavan ääressä.
Toisaalta ihmiset surevat julkkisten kuolemien yhteydessä myös omaa kuolevaisuuttaan. Yhteisten muistojen jakaminen voi olla jäähyväisten jättämistä nuoruudelle tai muille elämän merkityksellisille vaiheille, jotka ovat jääneet taakse. Tämä korostui Olli Lindholmin kuoltua.
Johanna Sumiala on itse syntynyt ja elänyt nuoruutensa Porissa, missä Lindholmin Yö-yhtye syntyi.
– Kyllä se kosketti tunteita, kun Satakunnan Kansa livestriimasi sitä, kuinka Porin tori alkoi täyttyä kynttilöistä. Mieleen nousi nuoruuteni Porin ilmapiiri, jota Yö-yhtyeen musiikin pateettinen uho osaltaan kuvasti.
Kollektiivinen suru on myös sukupuolittunutta
Media nostaa esiin sankareita, muttei pysty rakentamaan heitä tyhjästä. Kenen tahansa kuolema ei kosketa laajoja ihmisjoukkoja.
Johanna Sumialan mukaan kollektiivinen kuolemansuru kohdistuu henkilöihin, jotka ovat antaneet yleisölle elämänsä aikana jotakin erityistä. Sen voi laukaista myös poikkeuksellisen traaginen tai odottamaton kuolema.
Lisäksi näiden ihmisten elämäntarinat ovat usein puhuttelevia ja niissä on tarttumapintaa yleisön elämänkokemuksiin. Nykäsen rikkinäisyys teki hänestä inhimillisen. Ihminen, jolla meni huonosti, saattoi lohduttautua sillä, että Nykäsellä meni vielä huonommin.
– Jäin miettimään, kuka voisi olla seuraava, jonka kuolema aiheuttaisi näin massiivisen mediatapahtuman. Kollektiivinen suru on myös sukupuolittunutta. On vaikeaa kuvitella Nykäsen tilalle naispuolista henkilöä, jonka kuolema synnyttäisi vastaavan mediailmiön.
Sumialan mukaan julkkiksen kuoleman hetkellä media ei palvele ensi sijassa tiedonvälittäjänä vaan yhteisön rakentajana. Symbolit, kuvat ja rituaalinen surunkäsittely vastaa johonkin syvään inhimilliseen perustarpeeseen.
– Kuolemaan liittyvien rituaalien tärkein tehtävä myös mediassa on välittää viesti siitä, että elämä jatkuu. Elämän loppuminen on niin uhkaava asia, että sitä on käsiteltävä rituaalisesti, vaikka postprotestanttisen nyky-Suomen onkin tätä vähän vaikea myöntää.
Nyt eletään median kuolemarituaalissa suvantovaihetta. Hautajaiset laukaisevat usein uuden mediahuomion aallon. Vuosi kuoleman jälkeen kaikkeen palataan jälleen.
– Matti Nykänen elää kanssamme vielä pitkään median välityksellä, Sumiala arvioi.
Kuva: Matti Karppinen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.