Koronapandemia on mullistanut jumalanpalveluskäytännöt. Kokoontumiskiellon vuoksi seurakunnat ovat siirtäneet palvelukset verkkoon. Papin, kanttorin ja muutaman muun läsnäolijan toimittamat, verkkoon striimattavat jumalanpalvelukset ovat yleensä sanajumalanpalveluksia.
Kiirastorstaina ja pääsiäisenä voidaan piispojen ohjeiden mukaan toteuttaa pienimuotoinen, korkeintaan kymmenen hengen ehtoollisen vietto, jota seurakuntalaiset voivat seurata verkon välityksellä. Velvollisuutta ehtoollisen toimittamiseen ei ole.
Niin sanotut etäehtoolliset eivät ole piispojen linjauksen mukaan vaihtoehto.
Poikkeuksellinen kriisitilanne pakottaa kysymään, mikä kristillinen jumalanpalvelus lopulta on. Mitä menetetään, kun ei voida kokoontua yhteen ja mikä erityinen merkitys kristityille on messun ytimellä, ehtoollisella?
Jyrki Knuutila: ”Striimaus tavoittaa jotakin yhteydestä, mutta vajavaisesti”
Käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila Helsingin yliopistosta muistuttaa, että paikallisseurakunnan jumalanpalvelus on yhteisöllinen ja siksi monille tärkeä.
– Sanan kuulemisen, yhteisen veisuun ja rukoilemisen ohella voi nähdä papin ja lähimmäisiä, aistia kirkkotilaa ja muiden läsnäoloa monin tavoin, Knuutila toteaa.
Jumalanpalveluksessakin on tärkeää kokea yhteyttä muiden samanmielisten kanssa.
– Jumalanpalveluksessa on siten jotakin samaa kuin Facebookin samanmielisten ryhmissä. Striimaus tavoittaa jotakin yhteydestä, mutta vajavaisesti. On kuitenkin hyvä, että yritetään.
Erityisesti ehtoollisesta muodostuu striimatun jumalanpalveluksen teologinen ongelma. Knuutila toteaa ehtoollisen muodostuvan paitsi ehtoollisaineiden nauttimisesta, myös prefaatiorukouksen ja asetussanojen kuulemisesta.
– Ehtoollisessa aktualisoituu ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Siinä saadaan konkreettisesti Kristus leivässä ja viinissä.
”Sanassa on armo, mutta ehtoollisessa se konkretisoituu”
Ehtoollisen pääasia on sovitus, siis se, miksi Jeesus viime kädessä tuli ihmiseksi. Liturgiassa se kerrotaan monin tavoin.
– On sanakin armonväline. Siinä on armo, mutta ehtoollisessa armo konkretisoituu. Siinä on syntien sovitus ja parannuksen alku.
Sakramentin konkreettinen nauttiminen on vain osa messukokemusta.
– Mukana ovat kaikki aistit ja myös hiljaisuus. Vaikka luterilaisittain ajateltuna ehtoollisaineet eivät muutukaan, niin ehtoollisvieras kyllä oivaltaa, että jotakin tässä tapahtuu. Pyhä koskettaa. Nettijumalanpalveluksessa se jää uupumaan.
Inhimillisesti katsoen ehtoollinen ei ole vaikuttava ”etänä”.
– Siitä puuttuu syöminen, tunto- ja makuaisti. Mutta Herramme on meitä suurempi. Miksi ehtoollinen ei teologisesti ajatellen voisi olla vaikuttava etänäkin? Jumala pystyy siihen.
Knuutilan mukaan vanha ohje on ollut, että jos sairas ei pysty ehtoollista nauttimaan, minimi on se, että ehtoollisleipä koskettaa huulia tai että sairas edes näkee sakramentin papin käsissä.
Kristinusko on kirjauskonto ja sille on tyypillistä kokoontuva seurakunta.
– On olemassa kirkkovuosi ja sen pelastushistoria. Raamatun sanaa selitetään eri näkökulmista, vaikka ydinsanoma on sama. Opetus on kirkon oppien mukaista, Knuutila hahmottaa.
Seurakunta tunnustaa syntinsä ja uskonsa. Se kiittää ja ylistää Jumalaa ja rukoilee, että Jumala auttaisi kilvoituksessa.
– Sanan ja ripin osalta tällainen toimii myös striimattuna. Mutta kyllä seurakuntayhteyden idea on siinä, että ollaan samaa joukkoa, Jyrki Knuutila sanoo.
Eero Huovinen: ”Ensimmäistä kertaa 50 vuoden pappisurani aikana en voi mennä kirkkoon Kristuksen ylösnousemuksen päivänä”
Helsingin eläkkeellä oleva piispa Eero Huovinen on jo vuosi sitten sovitusti valmistautunut saarnaamaan pääsiäisenä Helsingissä pidettävässä Tuomasmessussa. Pandemian rajoitukset ovat kuitenkin muuttaneet suunnitelmia.
– Haluan luterilaisena kristittynä noudattaa esivallan käskyjä ja olen siksi kotona karanteenin kaltaisissa oloissa. Ensimmäistä kertaa 50 vuoden pappisurani aikana en nyt voi mennä kirkkoon Kristuksen ylösnousemuksen päivänä, Huovinen kertoo.
Pääsiäissaarnan suhteen onkin päädytty harvinaiseen vaihtoehtoon: Huovinen aikoo saarnata kotoaan käsin, älypuhelimen välityksellä. Tuomasmessu toimitetaan pienellä joukolla Agricolan kirkossa.
Huovinen ihastelee modernia tekniikkaa ja miettii sen mahdollisuuksia.
– Saarna välittyy kuulijoille ja katselijoille, mutta entä ehtoollinen? Voiko alttarin sakramentti välittyä etäyhteyden kautta?
Huovinen on tutkinut luterilaisuutta ja omien sanojensa mukaan ”harrastanut ekumeniaa”. Nyt poikkeustilanteessa hän on etsinyt luovia ja teologisesti kestäviä vaihtoehtoja yhdessä tuomaspappi Pirjo Kantalan kanssa.
– Miten olisi, jos pappi toimittaisi ehtoollisen yksin ja seurakunta osallistuisi siihen television tai tietokoneen välityksellä? Ja jos pappisvaltaisuutta halutaan vähentää, niin voisiko yksi seurakuntaneuvoston jäsen tai suntio edustaa seurakuntaa? Huovinen kyselee.
Reformaation aikana luterilaiset vastustivat papin yksityismessua: ehtoollinen on seurakuntaa varten.
– Mutta jos pappi tänään tässä erikoistilanteessa toimittaa ehtoollisen, niin hän tekee sen läsnä olevaa seurakuntaa, ei itseään varten. Eikö nykytekniikka voisi palvella yhteisöllisyyttä?
”Körttiläiset ovat aina viisaasti korostaneet, että usko on kaipaavaa uskoa”
Sen Eero Huovinen myöntää ongelmaksi, että seurakuntalainen ei etäyhteyden kautta tule suullaan osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä.
– Näissä oloissa emme voi saada kaikkea. On uskallettava elää niukemmin, myös hengellisesti.
Luterilaisessa teologiassa ajatellaan, että ehtoollinen nautitaan myös sydämellä.
– Jos tässä tilanteessa voimme kuvan kautta nähdä Kristuksen ruumiin ja veren, voimme ajatella ja uskoa, että ne on annettu meidän puolestamme. Olemme osallisia, emme yhtä täydellisesti kuin normaalioloissa, mutta varmasti yhtä todellisesti. Kristus on annettu kaikkien hyväksi. Kotoa käsin uskon osallistuvani tässä Tuomasmessussa myös alttarin sakramenttiin, Huovinen sanoo.
Ehtoollisen säilyminen näkyvänä sanana voi Huovisen mielestä vahvistaa uskoa Kristuksen todelliseen läsnäoloon meidän keskellämme.
– Meissä voi myös syttyä kaipaus kohti sitä päivää, jolloin taas pääsemme kirkkoon. Körttiläiset ovat aina viisaasti korostaneet, että usko on kaipaavaa uskoa. Jos ehtoollinen ei lainkaan näkyisi, ei myöskään kaipaus saisi tilaa.
Kuva: Olli Seppälä. Tuomasmessun ehtoollisastioita Mikael Agricolan kirkon alttarilla Helsingissä.
Lue myös:
Kommentti: En halua katsoa ehtoollista vaan kaivata sitä ja odottaa, että poikkeustila on ohi
Pääkirjoitus: Vielä tulee päivä, jolloin halaaminen on sallittua ja kirkossa saa ehtoollista
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.