Kun uusi ihminen kysyy, mitä minä voisin seurakunnassa tehdä, vastausta antava on paljon haltijana. Siitä riippuu, jääkö kysyjä mukaan seurakunnan vapaaehtoisiin vai lähteekö muualle.
Yhä useammin seurakunnan vapaaehtoisiksi tulee ihmisiä, joilla on heti ehdotuksia siitä, mitä seurakunnan pitäisi tehdä tai mitä he itse voisivat tehdä. Näissä ihmisissä on haastetta ruokapankkeja ja lähimmäispalvelua organisoimaan tottuneille seurakuntien työntekijöille. Töiden jakamisen sijaan heidän pitäisi alkaa kannustaa tulijoita ja antaa heille mahdollisuuksia omien ideoittensa kokeilemiseen.
Uutta lähestymistapaa vapaaehtoistyöhön kokeiltiin ensimmäisenä Tampereella, missä aivan 1980-luvun lopulla perustettiin kohtaamispaikka Mummon kammari. Myös Suurella sydämellä -verkkopalvelu on tamperelaisten luomus. Sen laajennus puolestaan on valtakunnallinen nettipalvelu vapaaehtoistyo.fi. Palvelujen tarkoitus on tuoda yhteen apua tarjoavat ja sitä tarvitsevat.
Kirkkopalvelujen vapaaehtoistoiminnasta vastaava tuottaja Ilkka Kalmanlehto toivoo, että seurakunnan työntekijöitä koulutettaisiin ymmärtämään, millä tavoin erilaisia persoonallisuuksia kohdataan.
Kalmanlehto oli kymmenen vuotta mukana kehittämässä Tampereen seurakuntien vapaaehtoistyön muotoja. Hän arvioi, että iso haaste on asennemuutoksen aikaan saaminen.
– Työtekijät voidaan karkeasti jakaa niin, että noin 20 prosenttia osaa ottaa avoimesti vastaan uudet ihmiset. Heillä on kyky sietää erilaisuutta ja he pystyvät myös löytämään uusille sopivaa tekemistä.
– Loput 80 prosenttia tyytyisi mielellään nykyiseen tapaan, jossa tehdään sitä mitä on ennenkin tehty.
Työntekijän pitää Kalmanlehdon mukaan antaa vapaaehtoisille vapautta, mutta varmistaa, että palloa potkitaan samaan päätyyn. Aina on riski, että toiminta hajaantuu liikaa, kun hyviä ideoita on yhtä aikaa liikkeellä paljon.
{kuva_e0d911fb-7a11-454f-9cd3-a3eeda72f2c5}
Tampereen seurakuntien kehitysjohtajan Timo Takalan mukaan ihmiset haluavat yhä useammin itse määritellä, mitä he seurakunnassa tekevät. Toiset tekisivät aivan muuta kuin mitä omassa työssään tai elämässään ja toiset haluavat auttaa sillä osaamisella, jota heillä on.
– Seurakuntien tarjoama raha-asiain neuvonta lähti siitä, että entinen pankinjohtaja halusi auttaa sillä elämänalueella, jonka hän osaa parhaiten. Nykyisin raha-asian neuvontaa tarjotaan useilla paikkakunnilla.
– Jotkut vapaaehtoiset ovat niin päteviä, etteivät he tarvitse lisäkoulutusta. Pikemminkin voisivat itse olla kouluttajia.
Isojen seurakuntayhtymien vapaaehtoistyötä koordinoivat henkilöt ovat huomanneet, että ihmisten kouluttaminen ja vastaanottaminen vaatii ajattelutavan muutosta myös esimiehiltä.
{kuva_e0b4c752-000b-4bb2-9dfd-374c89fecd90}
Helsingin seurakuntayhtymän vapaaehtoistyön koordinaattori Hanna Lipasti-Raulus ja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä samoista asioista vastaava diakoni Nina Tulonen korostavat, että vapaaehtoistyössä tarvitaan aikaa.
– Esimiehen olisi tärkeä ymmärtää, mitä vapaaehtoisten kanssa työskenteleminen merkitsee työntekijälle. Aikaa tarvitaan muun muassa ihmisten haastattelemiseen ja perehdyttämiseen. Se pitää kirjata toimenkuvaan.
– Mitä enemmän vapaaehtoisia on mukana toiminnassa, sen tärkeämpää esimiesten on ymmärtää, että kyseessä on sellaisen ihmisyhteisön johtaminen, jossa osa on työsuhteessa ja osa ei.
Vapaaehtoisten kanssa toimiessa on tärkeää sopia, mitä kunkin tehtäviin kuuluu, kuka valvoo ja tukee ja kehen voi ottaa yhteyttä ongelmatilanteissa.
– Jos ihmiset alkavat tehdä mitä milloinkin huvittaa, toiminta karkaa käsistä. Työntekijälle kuuluu määrittää vastuusuhteet ja toimenkuvat. Harmillisesti meillä kirkossa työkulttuuri on joskus turhankin vapaata, Hanna Lipasti-Raulus sanoo.
Vapaaehtoistoiminnan laajeneminen ja idearikkaitten ihmisten tulo mukaan toimintaan on herättänyt myös huolta työtekijöissä, samoin seurakuntien taloustilanteen heikkeneminen.
Pahimmassa tapauksessa vapaaehtoisten pelätään syövän vakituisten leivän. Seurakunnat ovat olleet hyvin turvallisia työyhteisöjä. Kukin on saanut tehdä työtä omalla tavallaan eikä yt-neuvotteluja ole muiden työpaikkojen tapaan tarvinnut pelätä.
Kaikki haastateltavat ovat yhtä mieltä siitä, että vapaaehtoiset eivät vie vakituisten työpaikkoja, vaikka moni niin pelkää. Idea on tehdä työtä yhdessä.
Hanna Lipasti-Raulus ehdottaa muun muassa, että työntekijöiden toimenkuvia avattaisiin, jolloin niistä voisi erotella sellaiset alueet, joita vapaaehtoisetkin voisivat hoitaa.
– Diakonian tehtäviä voisi jakaa niin, että virallisen, vaitiolovelvollisuutta edellyttävän puolen hoitaa palkattu työntekijä, ja inhimillisen eli perhepuolen vapaaehtoinen. Suntiolla voisi myös olla pari, jonka kanssa hän hoitaisi tehtäviään.
Messussa seurakuntalaiset voivat jo osallistua muun muassa ehtoollisen jakamiseen, rukousten tekemiseen ja jossain jopa saarnan valmisteluun yhdessä papin kanssa.
{kuva_7953a45e-9e22-4f10-ac33-5deb23ca8320}
Nykyinen työntekijäpainotteinen seurakuntarakenne on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vielä 1800-luvulla seurakunnissa on useimmiten vain kirkkoherra ja kanttori. Isoissa saattoi olla enemmänkin pappeja, mutta muista työntekijöistä ei oltu kuultukaan.
Ensimmäiseksi seurakuntiin tulivat diakonissat. Viran pakollisuudesta päätettiin sodan keskellä vuonna 1943. Nuorisonohjaajia alettiin kouluttaa vuonna 1949 ja diakonien koulutus alkoi vuonna 1953.
Pyhäkoulunopettajia oli monissa seurakunnissa, mutta he olivat yleensä vapaaehtoisia maallikoita. Seurakuntien päiväkerhotoiminta alkoi Turussa ja Tampereella heti sodan jälkeen.
Varsinainen lastenohjaajakoulutus alkoi vasta 1970-luvulla. Siihen asti monet päiväkerhot olivat riippuvaisia vapaaehtoisista äideistä, jotka myös hankkivat varat toimintaan.
Jälleenrakennuskauden päätyttyä ja Suomen vaurastuttua syntyi niin sanottu uusi seurakuntatoiminnan ihanne. Sen mukaan oli tärkeää saada asianmukaiset toimitilat, kerhohuoneet ja leirikeskukset. Jokaiselle työalalle koulutettiin omat ammattilaiset.
Kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaaran mielestä keskustelu seurakuntien vapaaehtoisten roolista kertoo myös toimintaihanteen muutoksesta.
– Omia toimitiloja ja koulutettuja ammattilaisia korostavaa perintöä ollaan nyt varovaisesti purkamassa. Isoissa kaupungeissa hahmotellaan nykyistä laaja-alaisempia virkoja ja muita työtehtäviä, luovutaan seurakunnan omista tiloista ja siirrytään vuokratiloihin. Samaan aikaan etsitään joustavuutta työn malleihin ja kutsutaan seurakuntalaisia ottamaan vastuuta seurakunnan elämästä heidän taitojensa ja motivaationsa mukaan.
Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, toimittaja Kaisa Raittila ajaa näkökulman muutosta suhteessa siihen mitä seurakuntalaiset voivat ja saavat tehdä.
Hän ei halua edes puhua vapaaehtoisista, vaan seurakuntalaisista.
– Tärkeintä on tehdä sitä, mikä on tärkeää ja mennä sinne, missä meitä tarvitaan. Pitää myös jättää tilaa spontaanille toiminnalle ja tehdä asioita yhdessä. Hyvä esimerkki siitä on viime syksyn nopeasti organisoitu maahanmuuttajien vastaanottaminen.
Kaisa Raittila harmittelee seurakuntien sisäänpäin kääntyneisyyttä.
– Meillä ollaan joko liian nihkeitä suhteessa seurakuntalaisiin tai sitten niin korkeatasoisia ammattilaisia, ettei voida jakaa vastuuta muille.
Kaisa Raittila ehdottaa, että ihmisiä pyydettäisiin selkeisiin erillistehtäviin.
– Kun tiedetään, mitä tarvitaan, pitää alkaa etsiä asian osaavaa ihmistä. Työntekijöiden omat verkostot ovat hyvä lähtökohta. Jos työn kautta ei ole tiedossa sopivaa henkilöä, voihan käyttää arkielämän verkostoja, joita syntyy esimerkiksi omien ja lasten harrastusten kautta.
Kaisa Raittila toivoo, että seurakunnat käyttäisivät nykyistä enemmän sosiaalista mediaa etsiessään sopivia ihmisiä.
– Muussa elämässä facebook on hyvä apu, kun tarvitaan ihminen neuvomaan tai auttamaan. Seurakunnat ovat tässä suhteessa turhan arkoja.
{kuva_9c633931-d8d9-4960-93e7-9e2ee502b693}
Kun etelän isoissa seurakunnissa ja yhtymissä mietitään, miten toimia itsenäisten ja idearikkaitten vapaaehtoisten kanssa, Kittilän seurakunnassa on kovin toisenlainen tilanne. Siellä vapaaehtoistoimintaan tuli uutta eloa, kun Diakoniakammari pääsi alkuun.
Aivan eri elämänpiiristä neljä vuotta sitten tullut diakonissa Senja Ahvonen kiittää kirkkohallituksen järjestämää hiippakuntatason vapaaehtoiskoulutusta. Uutta koulutusta on jatkuvasti tarjolla, ja joka toinen vuosi järjestettävillä valtakunnallisilla neuvottelupäivillä ihmiset pääsevät vaihtamaan kokemuksiaan.
– Todellinen Jumalan ihme oli, että saatiin Diakoniakammari lähimmäispalvelua varten. Sitä ei olisi, jolleivät muut työntekijät olisi suhtautuneet asiaan myönteisesti. Kammarin tilojen remontointi on tuonut yhteistä iloa ja näkyä siitä, mitä diakoniatyön tulee olla.
Diakoniakammarilla syödään yhteyden ateria kerran viikossa. Pari pappiakin on mukana.
– Minulla on unelma, että meillä olisi vain yksi seurakunta.
– Ruokajakelu oli myös eräänlainen ihme. Ensin löytyi diakoniakammarille tilat ja sitten tulivat kauppiaat kysymään, olisiko meillä käyttöä ylijäämäruoalle. Elintarviketeollisuus oli saanut luvan jakaa viimeisen myyntipäivänsä saavuttanutta ruokaa ihmisille.
Kittilä on suuri kunta, jossa matkat syrjäkylille ovat pitkät. Ihmiset auttavat toisiaan kuljetuksissa.
– Sen olen oppinut, että vähäosaisilla on aivan omat toimivat huolenpitoverkostonsa. Kun tieto diakoniaruokailusta levisi, ihmisiä alkoi heti tulla. Kun heitä saisi vielä kirkkoonkin, Senja Ahvonen huokaa.
Hän kertoo myös käyttävänsä paljon aikaa ihmisten kiittämiseen ja kannustamiseen. Kun yhdessä tehdään, yhdessä jaetaan hyvä mieli.
Seurakunnan kouluttavat tekemättä siitä numeroa
Seurakuntatasolla aikuisille suunnattu koulutus ei ole kovin näkyvää. Se tapahtuu paljolti lyhyinä muutaman illan tai yhden päivän kursseina tai henkilökohtaisena perehdyttämisenä. Poikkeuksia ovat Palveleva puhelin, Tuomasmessu ja etsivää nuorisotyötä tekevä Saapas-toiminta, joiden koulutukset ovat selvästi muita pidempiä. Samoin saattohoitoon tarvitaan kunnon ohjaus.
Yhteisvastuu-keräys perehdyttää joka vuosi ison määrän seurakuntien vastaavia työntekijöitä ja vapaaehtoisia sen vuoden kohteisiin. Vuoden 2015 kotimaan kohde oli nimenomaan vapaaehtoistyö.
Tätä juttua varten on lisäksi haastateltu Kirkkohallituksen diakonian ja vapaaehtoistyön asiantuntijaa Irene Nummelaa, Iisalmen seurakunnan lähetyssihteeriä ja vapaaehtoistyön koordinaattoria
Menni Nousiaista
ja Tampereen seurakuntayhtymästä tiedottaja Eva Wäljasta.
Kuvat: Karollina Pertamo (piirros), Mika Niskanen, Markku Pihlaja, Hannu Jukola.
Ilmoita asiavirheestä