Alppien ympäröimä Geneven kaupunki Sveitsissä tunnetaan kansainvälisten organisaatioiden, kuten YK:n ja Punaisen Ristin pääpaikkana. Noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä edellä mainituista päämajoista sijaitsee myös eräänlainen kristillisen maailman keskittymä. Ekumeenisessa keskuksessa päämajaansa pitävät Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN), Luterilainen maailmanliitto (LML) sekä kirkkotaustaisia avustusjärjestöjä kokoava ACT-allianssi.
Suomalaisesta näkökulmasta Ekumeeninen keskus on erityisen kiinnostava juuri nyt siksi, että siellä työskentelee peräti kuusi suomalaista naista. Ja yksi mies KMN:ssa harjoittelijana.
– Meillä on valtavan hieno porukka ja on hyvä päästä puhumaan työasioista joskus suomen kielelläkin, sanoo Kaisamari Hintikka.
Hän on Luterilaisen maailmanliiton teologian ja julkisen todistuksen osaston johtaja ja ekumeenisten asioiden apulaispääsihteeri. Kristittyjen ykseyden tavoitteluun sitoutuminen on ollut LML:lle tärkeää perustamisesta lähtien. LML:n erityisosaamista ovat kahdenväliset oppikeskustelut, jotka kuuluvat nyt Kaisamari Hintikan työhön. Hän vastaa keskustelujen sisältövalmisteluista yhdessä toisen osapuolen kanssa.
LML:llä on useita ekumeenisia keskustelukumppaneita, joista pitkäaikaisin on katolinen kirkko. Reformaation juhlavuonna 2017 juhlitaan myös 50-vuotista jatkuvien oppikeskustelujen historiaa. Toinen pitkäaikainen kumppani on anglikaaninen kirkko, ja keskusteluja käydään myös muun muassa ortodoksisten kirkkojen kanssa. Uudempana ekumeenisena kumppanina on helluntailiike, jonka edustajien kanssa keskustelut käynnistyvät ensi vuonna.
Vuonna 2017 pidetään myös LML:n yleiskokous, joka järjestetään Namibian Windhoekissa. Kaisamari Hintikan mukaan kokouksen sijoittuminen Namibiaan on hieno asia.
– Se, että juhlimme reformaation juhlavuotta Namibiassa, on osoitus siitä, että LML ja reformaation perinne eivät ole vain eurooppalaisia. Reformaatiolla on globaalit kasvot. Suomalaisesta näkökulmasta yleiskokouksen järjestäminen Namibiassa on erityisen hienoa, koska maalla on vahvat linkit Suomeen muun muassa Suomen Lähetysseuran kautta.
Tarvitseeko Suomen kirkko tukea?
Työskennellessään globaalilla tasolla Hintikka törmää työssään kysymyksiin, joihin hän soisi tartuttavan myös suomalaisessa keskustelussa. Yksi tällainen on suhde luterilaiseen kommuunioon. Kommuuniolla tarkoitetaan sekä yhteyttä että ehtoollista.
Hintikan mukaan monet jäsenkirkot hahmottavat itsensä osana maailmanlaajaa luterilaista yhteisöä, niin kirkon johdon kuin seurakuntalaistenkin tasolla. Suomessa yhteys tuntuu jäävän usein kirkon johdon tasolle.
– Tietoisuus globaaleista keskusteluista voisi hyödyttää myös suomalaista keskustelua kirkon tulevaisuudesta. Miten suomalaisen luterilaisuuden minäkuvaan vaikuttaisi vahvempi tietoisuus kuulumisesta globaaliin luterilaisten yhteisöön? Suomen kirkko on yksi merkittävistä LML:n työn rahoittajista, mutta missä rikas kirkko voisi tarvita apua ja tukea?
Iso kysymys koko LML:ssa on luterilainen identiteetti. LML:ssa sen pohjalta nousee vahva sitoutuminen todistukseen ja palveluun.
– Sekä ekumeenisessa että teologisessa työssä meillä on vahvana ajatuksena se, miten tämä edesauttaa kirkkoja palvelemaan maailmassa.
LML:n perustamisesta lähtien liittoa on määrittänyt myös diakoninen sitoutuminen. Pakolaisten palveleminen on aina ollut merkittävässä asemassa, samoin ihmisoikeudet. Näissä kysymyksissä tehdään myös yhteistyötä YK:n järjestöjen kanssa.
Humanitaarinen koneisto äärirajoilla
Konkreettista työtä esimerkiksi pakolaisten kanssa tehdään LML:n maailmanpalvelun osastolla, joka sijaitsee muutaman sokkeloisen käytäväkäännöksen päässä Hintikan toimistosta. Osaston vt. johtaja Maria Immonen kertoo maailmanpalvelun olevan protestanttisen maailman suurin humanitaarisen avun tekijä. Työntekijöitä on yhteensä 6 000, 23 maaohjelmassa.
– Toimimme kaikissa tämän maailman kriiseissä, jotka YK luokittelee vakavimmaksi, eli L3-luokituksella. Niitä ovat Keski-Afrikan tasavalta ja Kamerun, Etelä-Sudan, Syyria ja Irak. Lisäksi olemme mukana sellaisissa kriiseissä, jotka eivät pääse L3 luokkaan, kuten Pohjois-Myanmar, Kongo tai Kolumbia.
LML:ssä on laaja kokemus kaikesta siitä, mitä kriisitilanteessa tehdään hengissä pysymisestä leirin hallintoon, lasten suojeluun, tarvikejakeluun, hautaustoimeen ja psykososiaaliseen tukeen. Genevestä käsin koordinoidaan hallintoa ja laadunvarmistusta, mutta maaohjelmat toimivat itsenäisesti. LML:n toimistolta autetaan laittamaan paikalleen ne järjestelmät, joilla taataan että apu menee perille.
Maria Immosen työpöydän takaa katsottuna maailma ei ole iloinen paikka. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut samanaikaisesti meneillään neljää L3-luokituksen saanutta kriisiä. Immosen mukaan koko humanitaarisen koneiston kapasiteetti on äärirajoillaan. Niin isoilta kuin pieniltäkin järjestöiltä ovat lopussa rahat ja henkilöstöresurssit.
– Rukoilen, ettei tule mitään uutta, Immonen sanoo.
Haastattelua seuraavana päivänä Nepalissa sattuu maanjäristys, joka jättää jälkeensä tuhansia kuolleita ja loukkaantuneita. LML aloitti avustustyön heti. Maassa oli 100 työntekijää ja ajantasaiset valmiussuunnitelmat.
Humanitaarista työtä vaikeuttavat rahoituskuviot ja suhtautuminen kehitysapuun. Maria Immosen mukaan rahoitusta pitkäaikaiseen kehitystyöhön on vaikea saada. Se johtaa siihen, että järjestöt keskittyvät humanitaariseen apuun.
– Jos ajatellaan ongelmien ratkaisemista, niin tutkimusten mukaan panostus lasten terveyteen, väkivallan vastustamiseen, kestävään kehitykseen, ruuantuotantoon ja peruspalveluihin estäisi radikalisoitumista, Immonen sanoo.
Työ on tänä päivänä ennennäkemättömän vaarallista. LML:n työntekijöitä on pahoinpidelty, kaapattu, ryöstetty aseella uhaten, kuulusteltu väkivaltaisesti ja karkotettu maasta epämääräisin perustein. Ketään ei onneksi ole kuollut.
– Yksi syy tähän on se, että asevoimat, kuten rauhanturvaajat osallistuvat siihen, mitä he kutsuvat humanitaariseksi työksi. Siviiliväestöt ja aseelliset ryhmät eivät enää erota sotilasta avustustyöntekijästä.
Myös kansalaisjärjestöjen tila toimia useissa maissa on kaventunut. Maria Immonen on kuitenkin toiveikas ja kokee työnsä merkitykselliseksi. Hän on juuri palannut Pohjois-Ugandasta, johon on vuoden aikana vyörynyt 200 000 pakolaista. Köyhä maa on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan. Immonen nostaa esimerkiksi myös Kambodžan, joka on noussut raunioista Kaakkois-Aasian veturiksi. Sellaista on hieno nähdä.
Kirkot humanitaarisina toimijoina
Katastrofeihin varaudutaan myös Luterilaisen maailmanliiton lähetyksen ja kehityksen osastolla, jossa ohjelmakoordinaattori Sylvia Raulo työskentelee. Kaksikymmentä jäsenkirkkoa on mukana ohjelmassa, jossa kokeillaan ja luodaan oppimateriaaleja siitä, miten kirkot voivat oppia katastrofivalmiutta ja systematisoida jo olemassa olevia käytäntöjä.
– Ajatus on, että kirkot oppisivat toimimaan muiden järjestöjen kanssa ja noudattamaan humanitaarisia prinsiippejä, Sylvia Raulo selittää.
Konkreettinen esimerkki löytyy Liberiasta. Ensimmäisten ebolatartuntojen tullessa ilmi maan luterilainen kirkko oli yhteydessä LML:n kautta ACT-allianssiin ja sai tukea ebolavalistukseen.
– Jotkut kirkot sanoivat, että tauti on Jumalan rangaistus syntisille. Silloin luterilaisen kirkon piispa sanoi, ettei Jumala toimi näin.
Raulo on erityisen kiinnostunut kehityskysymysten ja teologian yhdistämisestä. Siitä, millä tavalla kirkot ja uskonnolliset yhteisöt voivat tulla humanitaarisiksi toimijoiksi nimenomaan kirkkoina ja uskonnollisina yhteisöinä.
– Katastrofeissa ihmisillä on mielessä se, mistä he saavat suojaa ja ruokaa, mutta myös se, miksi näin tapahtui. Kirkoilla on iso merkitys siinä, miten ihmiset sanoittavat tätä itselleen.
Asia valkeni Sylvia Raulolle konkreettisesti vuonna 2010 Haitilla. Hän työskenteli siellä LML:n palveluksessa, kun suuri maanjäristys romahdutti maan. Jälleenrakennusta vaikeutti koleraepidemia.
– Siinä tilanteessa monilla paikallisilla kirkoilla ei ollut mitään sanottavaa ihmisille. Ne eivät olleet koskaan miettineet, että tällaista katastrofia voisi sattua.
Kokemus toi Raulon Geneveen pohtimaan juuri tätä kysymystä yhdessä jäsenkirkkojen kanssa. Se myös muutti suhtautumista katastrofin uhreihin.
– Vaikka minulle ei sattunut mitään, jouduin olemaan osa ihan järkyttävää katastrofia. Ymmärrän miltä uhreista tuntuu ja arvostan elämää ihan eri tavalla.
Käytännön tukea
Lähetyksen ja kehityksen osasto on olemassa jäsenkirkkoja varten. Osasto tukee kirkkoja organisaatioon ja hallinnollisiin kysymyksiin liittyvissä asioissa. Projektiyksikön vetäjä Ilona Dorji kertoo, ettei kyseessä ole kehitysyhteistyö. Ajatuksena on se, että paikalliskirkko vahvistuu ja pystyy itse tekemään paremmin työtä alueellaan.
Tukea annetaan diakoniatyötä koskeviin projekteihin, yhteisön kehittämiseen ja kirkkojen kestävyyteen liittyviin projekteihin, esimerkiksi koulutustoimintaan.
– Jotkut kirkot ovat niin pieniä, etteivät pysty pitämään kirkkoa pystyssä tai täyttämään rahoittajien kriteereitä, Dorji selittää.
Genevessä koordinoidaan jäsenkirkkojen projekteja ja seurataan, että rahat käytetään niin kuin on sovittu. Yksikkö myös kouluttaa jäsenkirkkoja hakemaan tukea projekteilleen, johtamaan niitä ja jakamaan tietoa keskenään.
– Meillä kävi juuri eräs henkilö, jonka kirkon tukemisen olemme lopettamassa kymmenen vuoden jälkeen. Hän kertoi, että ellemme olisi näyttäneet kädestä pitäen miten hakemuksia ja raportteja täytetään, heillä ei olisi taitoa tehdä hakemuksia eikä siten saada rahaa mistään muualta.
Dorji pitää tärkeänä sitä, että LML tukee pieniä kirkkoja, joiden on vaikea saada rahoitusta muualta. Sellainen on esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallan luterilainen kirkko.
– Mielestäni meidän osastomme on LML:n ydin. Me tuemme kirkkoja suoraan.
Globaalia verkostoa kehittämässä
Suomalaisia löytyy myös Ekumeenisen keskuksen toisesta siivestä, ACT-allianssista (Action by Churches Together – ACT Alliance). Se on 150 kirkon tai kristillisen järjestön yhteenliittymä, jonka toimialoja ovat humanitaarinen apu, kehitysyhteistyö ja vaikuttamistoiminta. Suomesta Kirkon Ulkomaanapu on ACTin jäsen ja Suomen Lähetysseura tarkkailijajäsen.
– Heidän toimintansa kuvaa aika hyvin sitä, mitä ACT tekee 140 maassa, allianssin johtaja Pauliina Parhiala sanoo.
Parhialaa motivoi se, että kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat usein katastrofitilanteissa ensimmäisiä toimijoita paikalla, ja ne myös pysyvät yhteisön rinnalla pitkään.
– Kun humanitaarisen ja kehitystyön sektori on muuttumassa, ajattelen, että kirkot ja kristilliset järjestöt tarvitsevat globaalin verkoston, joka on vahva ja toimintakykyinen. Sellaiseksi kehitämme ACT-allianssia.
ACT-allianssin jäsenkirkot ja järjestöt painiskelevat monenlaisten haasteiden kanssa. Kirkoilla on Parhialan mukaan paljon kokemusta maaseutuympäristössä toimimisesta, mutta maailma kaupungistuu hurjaa vauhtia. Humanitaariseen katastrofiin vastaaminen on täysin erilaista kaupungissa ja maaseudulla.
– Toinen asia on nuorten ihmisten määrä. Olisi tärkeätä löytää heille mielekästä tekemistä ja kanavia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Tässä ajassa on myös jotain sellaista, että arvot ja uskomukset kiinnostavat. Ihmiset kääntyvät paitsi perinteisten uskonnollisten johtajien, myös uudempien virtausten puoleen, Parhiala listaa haasteita.
Allianssin sihteeristö Genevessä auttaa jäseniään vastaamaan näihin haasteisiin. Yksi tapa on innostaa jäseniä luomaan tulevaisuuden toimintatapoja. Toinen on jo löytyneiden toimintatapojen jakaminen. Sihteeristön tehtävänä on tukea jäsenten yhteistyötä ja kohtaamisia. Genevestä käsin myös vaikutetaan kansainväliseen humanitaariseen järjestelmään ja kehityspolitiikkaan.
ACT Allianssin erityispiirteitä ovat Parhialan mukaan verkostomaisuus, kristillisyys sekä se, että se on itsenäisten toimijoiden liitto.
– Jäsenemme ovat kansallisen tason toimijoita ja neljä viidestä jäsenestä on eteläiseltä pallonpuoliskolta. Olemme ennen kaikkea paikan päällä ja tuomme ulkopuolelta vain sen tuen, jota tarvitaan.
Brändiä rakentamassa
Allianssi on nuori verkosto. Se perustettiin viisi vuotta sitten ja on vielä suurelle yleisölle osin tuntematon. Tunnettuuteen ja brändin rakentamiseen on kuitenkin haluttu panostaa. Sitä varten Veera Hämäläinen saapui Geneveen vuoden alussa Kirkon Ulkomaanavun viestintäjohtajan pallilta. Hänen tehtävänsä on kirkastaa allianssin brändiä.
– Brändiasioista ei ole täällä paljoa puhuttu, mutta kaikki oivaltavat että ACTin pitäisi olla tunnetumpi, Hämäläinen sanoo.
Tunnettuus on ACTin kaltaiselle toimijalle tärkeää, jotta se voi vaikuttaa haluamiinsa asioihin.
– Lahjoittaisitko itse sellaiselle järjestölle, josta et ole kuullutkaan? Sama pätee vaikuttamistyöhön. Jos kukaan ei tiedä mikä on ACT, ei meidän mielipiteellämme ole painoarvoa.
Näkyvyyttä ja tunnettuutta Hämäläinen aikoo rakentaa viestinnällisin ja kampanjointikeinoin sekä jakamalla jäsenten kesken tietoa ja materiaaleja, joissa on yhtenäinen ilme. Hämäläinen tietää, että valinta oman brändin ja allianssin brändin välillä on vaikeaa.
– Ulkomaanapu on Suomessa tunnettu, mutta harva tietää ACT:sta mitään. Kun Ulkomaanapu kuitenkin toimii 22 muussa maassa, voitaisiinko niissä ensisijaisesti tuoda ACT-allianssia esiin? hän kysyy.
Veera Hämäläisen pesti Genevessä kestää tämän vuoden. Brändin rakentaminen on kuitenkin hitaampaa.
– Enkä minä sitä brändiä rakenna, vaan jäsenjärjestöt. Toivon, että voisin kylvää siemeniä. Täytyy saada ihmiset ajattelemaan, että laitanpa nyt sen teepaidan päälle tai kutsunpa tähän palaveriin mukaan muitakin. Silloin brändi lähtee rakentumaan itsestään.
ACT-allianssin ensimmäinen yhteinen kampanja on meneillään oleva ilmastokampanja. Pauliina Parhiala on tyytyväinen siihen, miten hyvin nuori järjestö on onnistunut ilmastovaikuttamisessa. On jopa yllättävää, miten hyvä pääsy heillä on ollut ilmastoneuvottelupöytiin. Kehitettävää kuitenkin löytyy.
– Kiireellisemmin pitäisi kehittää humanitaarisen yhteistyön nopeuttamista. Apu pitää saada nopeasti sitä tarvitseville ja yhteisöjen tulee hyötyä konkreettisesti jäsentemme yhteistyöstä.
Poikkeuksellinen tilanne
Geneven Ekumeenisessa keskuksessa työskentelevät suomalaisnaiset pitävät sattumana maamme tämänhetkistä edustusta liittojen henkilökunnassa. Maria Immosen mukaan asiasta kuulee usein huomautuksia. Tilanne onkin poikkeuksellinen. Kaikki kuitenkin viihtyvät yhteisössä hyvin, myös suomalaisseuran ulkopuolella.
Immonen kuvailee keskusta ystävälliseksi, monikulttuuriseksi ja vähähierarkkiseksi. Ilona Dorji kertoo arvostavansa lempeitä arvoja, sitä, ettei oma urakehitys ole keskiössä.
– Täällä joutuu haastamaan oman ajattelutavan, kun ihmiset työskentelevät omalla tavallaan, Sylvia Raulo puolestaan sanoo.
Ekumeenista keskusta kuitenkin kuvaillaan myös heikkeneväksi yhteisöksi. Kun Kaisamari Hintikka aloitti kolme vuotta sitten, Kirkkojen maailmanneuvoston omistamassa kiinteistössä pitivät majaa myös Reformoitu maailman kommuunio sekä Euroopan kirkkojen konferenssi. Molemmat ovat muuttaneet muualle osin taloudellisista syistä. Geneve on yksi maailman kalleimmista kaupungeista.
– Aikaisemmin keskus tarjosi ekumeenisille järjestöille ja kristilliselle kommuuniolle tilan päivittäiseen vuorovaikutukseen. Täällä eletään kulttuurin muutoksen aikoja, ja ekumeeniselle liikkeelle se on hankalaa, Hintikka sanoo.
Monet haastateltavista mainitsevat, että vaikka yhteistyötä eri liittojen välillä on, voisi sitä olla enemmänkin.
Tulevaisuuttakin keskuksessa suunnitellaan. Ensi vuonna pitäisi alkaa rakennuskompleksin uudelleenrakennustyö.
Kuvat: Violaine Martin ja Noora Wikman. – Juttu julkaistu 7.5. ilmestyneessä Kotimaassa.
Lue myös:
Geneven ekumeeninen keskus uudistetaan
”Maailmanneuvoston päämaja pysyköön Genevessä”
Ekumeeninen keskus heikkenemässä – reformoidut hyvästelevät Geneven
Ilmoita asiavirheestä