Jari Jolkkonen.
Jolkkosen mukaan uskonpuhdistuksen aikaan evankeliumia ja oppia pidettiin pitkälti synonyymeinä. ”Oppi ilmaisee ymmärrettävällä ja sisäisesti johdonmukaisella tavalla kristillisen ilosanoman Jumalan armahtavasta rakkaudesta. Siksi puhuttiin ”evankeliumin opista”, hän jatkaa Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asiain tiedotuslehdessä Reseptiossa (1/11).
Jolkkonen pohtii kirjoituksessaan, millainen luterilainen identiteetti hahmottuu luterilaisen päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen synnystä ja sisällöstä ja miten se on vastaanotettu muissa kirkossa ja myös Suomen luterilaisen kirkon sisällä 1500-luvulta nykypäivään. Viime kesänä tuli 480 vuotta siitä, kun Augsburgin tunnustus luovutettiin katoliselle keisarille Kaarle V:lle.
Jolkkosen mukaan ensimmäiset luterilaiset eivät katsoneet muodostavansa omaa luterilaista kirkkokuntaa, vaan mielsivät itsensä enemmänkin katolisen kirkon sisäiseksi uudistusliikkeeksi.
Jolkkosen kirjoitukseen tuo ajankohtaisuutta myös se, että piispat Seppo Häkkinen ja Simo Peura avaavat tämän viikon lauantaina Lahden Kirkkopäivillä luterilaisten tunnustuskirjojen taustaa ja historiaa käsittelevän uudistetun verkkosivuston. Jolkkonen on ollut mukana verkkosivuston tekemisessä.
Oikea oppi sielunrauhan takeena
Kirjoittaessaan opin ja evankeliumin suhteesta Jolkkonen muistuttaa myös, että luterilaisella opillisella kiivaudella on sielunhoidollinen pyrkimys. Hänen mukaansa luterilaiset halusivat puolustaa kiihkeästi ”puhdasta” evankeliumin oppia, koska vain puhdas evankeliumi voi tuoda hyvän omantunnon ja sielunrauhan.
”Raamatun ja kirkon tradition lisäksi Augsburgin tunnustuksessa ja sen Puolustuksessa vedotaan useassa kohdin myös kokemukseen ja sielunhoidollisiin näkökohtiin”, hän kirjoittaa. Omiatuntoja ei pitäisi pelotella esimerkiksi väärällä opilla tekojen vanhurskaudesta.
” Vastaavasti katsottiin, että oikean opin ja hyvän kirkollisen järjestyksen seurauksia olivat sielunrauhan ja itsehillinnän tapaiset hyveet”.
Jolkkosen mukaan opilliseen puhtauteen katsottiin kuuluvan aina vapautumisen, lohdutuksen ja aidon ilon kaltaisia affekteja. ”Yksi tällainen on myös varmuus ja vakuuttuneisuus siitä, että juuri tällainen oppi ja hengellisyys ovat alkuperäistä, tervettä ja raitista, olkoonkin, että varmuus voi vääristyä myös hengelliseksi ylemmyydentunnoksi”.
Jolkkonen ottaa hampaisiinsa sanonnan oppi erottaa, rakkaus yhdistää. Näin ajattelevat näkevät, että kirkkojen erityistunnustukset erottavat kirkot ja kristityt toisistaan, kun taas diakonia ja eettiset vakaumukset yhdistävät. ”Tietenkin oppia voidaan käyttää lyömäaseena, jolla syyllistetään niin sanottua ”tavallista ihmistä” (mitä se tarkoittaakaan) tai ampuma-aseena, jolla tulitetaan toisia kirkkokuntia omasta poterosta. Mutta on myös toinen, ekumeeninen lukutapa, joka on historiallisesti yhtä pätevä, ellei pätevämpi kuin eroja korostava konfessionalismi”, Jolkkonen vastaa vedoten tämän jälkeen tiettyihin esimerkkeihin Augsburgin tunnustuksen jälkivaikutuksesta. Hän luonnehtii Augsburgin tunnustusta sekä sisällöltään että ilmaisutavaltaan ”ekumeeniseksi”.
Kiusalliset kysymykset
Jari Jolkkonen esittää kirjoituksensa lopuksi ”kiusallisia” kysymyksiä Augsburgin tunnustuksen pohjalta. Hänen mukaansa tunnustus voi olla parhaimmillaan luterilaisille itselleen katumuksen, parannuksen ja sisäisen uudistumisen, ja evankeliumiin palaamisen lähde:
* Onko väljä kansankirkollisuus sivuuttanut 6. artiklan, joka kehottaa kuuliaisuuteen ja hyviin tekoihin?
* Jos pitää paikkansa se 25. artiklan väite, että ”rippiä ei ole poistettu seurakunnissamme”, miksi edes papit eivät säännöllisesti ripittäydy?
* Miksi Luther-säätiö toimii vastoin 13. artiklaa, jonka mukaan pappisvirkaan tullaan vain kirkon järjestyksessä määrätyllä tavalla?
* Miksi jotkut luterilaiset Saksassa ja vähän muuallakin ovat luopuneet piispan virasta, vaikka 28. artikla kannattaa piispuuden säilyttämistä, ei sen kumoamista?
* Ovatko lestadiolaiset opit kasteesta, seurakunnasta ja sakramenttien vaikuttavuudesta sopusoinnussa 8. ja 13. artiklojen kanssa?
* Eikö viidesläisyydelle tyypillinen vaatimus henkilökohtaisen uskonratkaisun välttämättömyydestä ole ristiriidassa niin uskon syntymistä koskevan 5. artiklan kuin sidottua ratkaisuvaltaa koskevan 18. artiklan kanssa?
* Mitä opittavaa kirkollisilla vallankäyttäjillä on 28. artiklan valtakriittisestä latauksesta?
Lue Jolkkosen koko artikkeli
Reseptiosta sivuilta 6-21
Tutustu Tunnustuskirjoihin
Tunnustuskirjoille uudistettu verkkosivusto
Ilmoita asiavirheestä