Tuore väitöstutkimus osoittaa, että antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen huomattavasti laajemmin hyväksytty ilmiö kuin aiemmin on tiedetty. Väitöksen mukaan juutalaisvastaisuus pohjautui kristilliseen historiakäsitykseen.
Paavo Ahonen tutki Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista vuosina 1917–1933 ja erityisesti heidän juutalaisvastaisia ajatuksiaan. Yleisen kirkkohistorian oppialaan lukeutuva väitöstilaisuus ”Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917–1933” järjestetään Helsingin yliopistossa lauantaina 11. maaliskuuta.
Aiemmin aiheeseen on viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta. Erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta.
– Tutkimusaineistoni osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä. Esimerkiksi viisi tuon ajan kuudesta suomenkielisestä piispasta esitti antisemitistisiä ajatuksia ja lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvän käsityksen juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta, Paavo Ahonen sanoo yliopiston tiedotteessa.
”Kirkon piirissä ei esitetty rotujen välistä hierarkiaa”
Ahosen mukaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista. Sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Väitöksen mukaan heitä syytettiin kirkollisessa opetuksessa ulkokultaisesta uskonharjoituksesta ja jopa Kristuksen tappamisesta.
Väitös osoittaa, että vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä juutalaisvastaisuudesta, sillä kirkossa tämänkaltaiset modernin antisemitismin käsitykset kytkeytyivät osaksi uskonnollista juutalaiskuvaa.
– Kirkon piirissä ei esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Juutalaisvastaisia toimia tai juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia ei myöskään suunniteltu eikä niihin yllytetty, Ahonen sanoo.
Kirkossa ilmennyt antisemitismi oli sidoksissa oman aikansa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan.
– Yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Vaikka toisaalta vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja ei julkisesti kyseenalaistanut vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista, Ahonen toteaa.
Tutkimuksen lähteinä ovat olleet kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot.
Kuva: Olli Seppälä
Ilmoita asiavirheestä