Lähetystyössä käsite Musta Saara pitää sisällään sekä vilpitöntä uskon paloa että väärin ymmärrettyä valkoista yliherruutta.
Ruotsalaisen Lina Sandelin 1865 kirjoittama lähetysaiheinen hengellinen laulu on käännetty myös suomeksi. ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, / ei kyyneleitä, yötäkään’. / Näin lauloi kerran musta Saara, / pien’ neekerlapsi hyvillään”.
Yllättäen Pirkko Saision Suomen kansallisteatterille kirjoittama näytelmä Musta Saara ei käsittelekään lähetystyön Saaraa, vaan aivan toista hahmoa, nimittäin pyhimystä, joka tunnetaan myös Saara Egyptiläisenä.
Tarinan mukaan Saara oli kolmen Raamatun Marian palvelija. He saapuivat Ranskan rannikolle, missä sijaitsee nyt Saintes-Maries-de-la-Merin (”Meren pyhät Mariat”) kaupunki. Musta Saara on romanien suojelupyhimys, ja tässä merkityksessä hän esiintyy Saision näytelmässä. Suomen romanit tuntevat hänet myös nimellä Kurki Saara.
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitettävä Musta Saara on musiikkinäytelmä, joka kumartaa Bertolt Brechtille ja hänen teatteriestetiikalleen. Luonteenomaista on ironinen vieraannuttaminen. Katsojalle tehdään koko ajan selväksi, että tässä pelataan nyt teatteria, jolla on sanoma.
*
Laura Jäntin ohjaama esitys on komea kokonaisuus, oma maailmansa. Samalla siitä tulee jotenkin itseensä viittaava, suljettu. Jussi Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki kutoo esityksen ylle vahvan verkon. Musiikki tulee kohti paikoin samalla tyylillä kuin Ultra Bra -yhtye parhaina päivinään.
Vaikka Saisio kirjoittaa nykyaikaa ja uutisvirtaa kommentoiden, Musta Saraa saa sanotuksi vähän. Syynä on aika. Ketä enää oikeasti kiinnostaa Jean-Marie Le Penin (Juha Mujeen esittämä Janne-Maria Teräväkynä) ja hänen tyttärensä Marine le Penin (Katariina Kaitueen esittämä Marina Teräväkynä) konflikti Ranskan presidentinvaaleissa.
Saisio heittää Jean-Marie Le Penin kirveellä päähän lyödyn sian (Jani Karvinen) kanssa kuumailmapalloon ja piipahtamaan Suomen ilmatilassa. Siasta kehkeytyy sittemmin ideologi, joka ratkaisee pakolais- ja siirtolaisongelman oikeistopopulismin hengessä. Jokaiselle löytyy työtä, kunhan hinnoista sovitaan orjamarkkinoilla.
Välimerta veneillään ylittävät ja hukkuvat pakolaiset kuuluvat myös Mustan Saaran kuviin ja tapahtumiin. Pakolaiset tulevat mereltä kuin kolme Mariaa aikoinaan. Musta Saara on tulijoita vastassa, vaikka kukaan muu ei olisi.
Hengellisen laulun Musta Saara saattaa katsojan mielessä sittenkin kuulua näytelmään. Hän on Afrikan mantereelta Eurooppaan paremman elämän perässä pyrkivä siirtolainen. Saisio on varmasti ottanut tämänkin tulkintamahdollisuuden huomioon.
Vaeltavat romanit ovat joukkona Mustan Saaran päähenkilöitä. Heidän suhteensa suojeluspyhimykseen kuvataan uskonnollista kokemusta tavoitellen. Pyhän lähellä on vaikeaa.
Toisaalta päähenkilöitä ovat myös kertojat, ikään kuin kuoro, kolme vanhaa tanssityttöä Pariisin Moulin Rougesta (Tiina Weckström, Sinikka Sokka ja Ulla Tapaninen). He kertovat näytösten välillä niiden nimet. Yleisö pysyy kärryillä siitä, missä kulloinkin mennään.
*
Euroopan kipupisteiden käsittely voisi olla paljon opettavaisempaa ja tylsempää. Saisio kieputtaa tekstiä ja kohtauksia monimerkityksellisesti. Silkkaa herkkua on esimerkiksi Janne-Maria Teräväkynän ja kreivi Draculan (Timo Tuominen) kohtaaminen.
Kaikesta osaavasta paljoudesta huolimatta Mustasta Saarasta jää hieman hämmentynyt, arvoituksellinen olo. Parempi sekin kuin mitäänsanomattomuus.
Kuva: Suomen Kansallisteatteri / Tuomo Manninen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.