Isotätini Ida Paaso syntyi Pohjois-Pohjanmaalla Iissä vuonna 1873. Kuka oli tämä nainen, jonka hautaa olen uskollisesti vuosikymmenet hoitanut Helsingin Hietaniemessä? Millainen oli hänen persoonansa, josta suvun piirissä kulkee toinen toistaan ankarampia tarinoita ja erilaisia muistikuvia, riippuen muistelijasta? Hänet on kuvattu feministiksi ja ”invalidien äidiksi”.
Hänen isänsä, saita ja varakas mies, oli kohtalaisen menestynyt talollinen, Amerikat, Norjat ja Pietarit käynyt, Huippuvuorillakin valaita ja jääkarhuja metsästänyt erikoinen persoona, joka yhdessä vaimonsa Margarethan (os. Kargus) kanssa tuki lapsiaan opintielle.
Viidestä lapsesta vain kaksi eli aikuisuuteen saakka. Toiseksi vanhin Ida Jaakontytär pääsi jo varhain Oulun suomalaisen tyttökoulun kasvatiksi. Lahjakkaana ja kielitaitoisena hän jatkoi Sortavalan opettajaseminaariin, mistä hän valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1892. Seuraavan lukuvuoden hän vietti Kotkassa opettajan virassa saaden kokemusta tuleviin tehtäviinsä.
Raajarikkoisten opettaja ja terveydenhoitaja
Vuonna 1890 Helsinkiin perustettiin Raajarikkoisten työkoulu. Kun sinne etsittiin myöhemmin kansakoulunopettajaa, oli viidestä hakijasta 24-vuotias Ida Paaso ylivoimaisesti pätevin; hän hallitsi hyvin molemmat kotimaiset kielet sekä saksan kielen. Ruotsin ja saksan taidon hän oli oppinut kotona böömiläistaustaiselta äidiltään.
Liikuntavammaisten kanssa työskennellessään Ida kiinnostui sairaanhoidosta, ja niinpä hän sai virkavapauden sairaanhoidon opintoja varten Tukholmaan Sabbatsbergin sairaalaan.
Palattuaan hän ei vastannut ainoastaan oppilaiden tietopuolisesta opetuksesta, vaan toimi myös oppilaiden terveydenhoitajana ja valvojana, jolle kuului lisäksi ruokahuolto.
Ida opetti proteesien valmistusta
Opintomatkalta Kööpenhaminasta Ida Paaso toi tuliaisina opit siteiden, ”bandagien”, tukiliivien ja -vöiden sekä ortopedisten jalkineiden valmistuksesta. Näitä alettiin valmistaa työkoulun yhteyteen perustetulla poliklinikalla, missä hän toimi leikkaussalihoitajana yhteistyössä ylilääkäri Hjalmar von Bonsdorffin kanssa.
Ida aloitti myös proteesien valmistuksen opettamisen. Sisällissodan aikana invalidien ammattikurssit ottivat valmistuksen haltuunsa.
Kirjeistä aistii lämpimät välit perheeseen – ”Oma äiti rakkahin!”
Liikuntavammaisten auttaminen ja heidän koulutuksensa edistäminen oli Ida Paasolle sydämen asia. Hän halusi kehittää taitojaan ja tietojaan mahdollisimman paljon. Keväällä 1902 hän teki opintomatkan Berliiniin jatkaen sieltä pitemmäksi ajaksi Magdenburgiin ja saaden taas uusia oppeja työhönsä.
Matkoillaan hän piti uskollisesti yhteyttä vanhempiinsa.
”Oma äiti rakkahin! Ei sitä voi lapsena aavistaa, kuinka kauas sitä maailmassa joutuu kuljeskelemaan. Olen nyt täällä kaukana Saksan maan pääkaupungissa Berliinissä. En viivy täällä enempää kuin 3 päivää kaikkiaan ja täällä olisi katselemista aivan lakkaamatta 3 viikon ajaksi. Täällä on niin ihmeellisen suuria ja kauniita rakennuksia, etten koskaan ole voinut kuvaillakaan ja muistopatsaita ynnä muita merkillisyyksiä niin paljon, ettei voi luetellakaan. Ja aina tulee vaan mieleen katsellessa näitä ihmisten suuria töitä, että kaikki tämä on kuitenkin niin katoavaista.”
Tiiviistä kirjeenvaihdosta voi aistia perheen lämpimät keskinäiset välit. Veljen perhekin muisti Ida-tätiä usein kirjein ja kortein kertoen arkielämästään maalla. Uudenvuoden kortissa 1909 veljen nuori perhe kirjoitti tervehdyksen tädille:
”Hurskaana kulje tietäs ain! El’ Jumalastas luovu vain. Sun tuskasta ja yöstä vie. Eloon ja valoon Uskon tie!”
Baijerilainen kenttäsairaala nr. 23
Sisällissota keskeytti hyvin alkaneen Raajarikkoisten työkoulun ja ortopedisen klinikan toiminnan. Vallankumous alkoi 27.1.1918, punainen lippu liehui Helsingin työväentalon tornissa.
Saksalaisiakin saapui huhtikuussa Suomeen auttamaan, ja heille perustettiin oma sotasairaala, ensin Tilkkaan, josta se siirrettiin Diakonissalaitokselle. Myös Sokeain koulun ja Raajarikkoisten koulun tilat otettiin käyttöön. 23. Baijerilainen kenttäsairaala aloitti toimintansa, ja sen ylihoitajaksi kutsuttiin Ida Paaso.
”Saksalaiset tulivat illalla myöhään, minkä vuoksi oli nostettu pöytiä pihalle. Lisäksi oli keitetty teetä. Saksalaisten tulosta ei tiedetty etukäteen ja heitä pelättiin kovasti. Sotilaat joivat teen pihalla. He vain sieppasivat mukin, joivat ja jatkoivat heti matkaa.” Näin kertoo eräs Ida Paason työtoveri illan tunnelmista.
Koko työkoulu oppilashuoneita, ruokasalia ja koulusaleja myöten täyttyi haavoittuneista. Leikkaussali oli yötä päivää käytössä, ja Diakonissalaitoksen kirurgit tekivät taukoamatta työtään. Yhtäkkiä sota oli saapunut Diakonissalaitoksen, Sokeain koulun ja Raajarikkoisten koulun käytäville ja huoneisiin.
Tätä kaikkea organisoi ja valvoi Täti Ida, jonka tehtävänä oli järjestää olot niin hyvin kuin mahdollista sekä potilaille että henkilökunnalle, jotta myös he jaksaisivat vaikean ajan yli.
Tuona aikana Ida taisi kokea myös elämänsä ainoan romanssin – sukutiedon mukaan saksalaisen lääkärin kanssa.
Saksalaisten jäähyväisjuhla
Sota päättyi. Sairaala poistui maastamme saksalaisen sotaväen mukana.
Raajarikkoisten työkoululla vietettiin jäähyväisjuhla, jota eräs läsnä ollut on muistellut:
”Neiti Ida Paaso lausui vieraat tervetulleiksi, jonka jälkeen upseereista ja sanitääreistä koottu kuoro lauloi kauniita saksalaisia lauluja. Sairaalan ylilääkäri kiitti kaikesta avusta ja ystävällisyydestä, jota olivat saaneet osakseen. Myöskin puheita pidettiin. Lisäksi saatiin kuulla runonlausuntaa, yksinlaulua ja pianonsoittoa yömyöhään saakka.”
Muistona sotasairaala-ajasta koululle jäivät saksalaisten kuparikattilat.
Kahvia Ester Ståhlbergille
Ida Paason taival invalidien parissa jatkui työkoulun avattua jälleen ovensa 10.10.1919. Silloinen johtajatar Aina Palmgren sairasteli paljon, ja hänen rinnalleen kutsuttiin apulaisjohtajattareksi Ida Paaso, joka johti myös Raajarikkoisten Auttamisyhdistystä.
Yhdistystä tukivat monet nimekkäät henkilöt, kuten arkkitehti Lars Sonck, kauppiaspari Rudolf ja Emilia Gesellius sekä presidentin puoliso Ester Ståhlberg. Äitini, joka asui tätinsä luona ja kävi koulujaan Helsingissä, kertoi tarjoilleensa usein kahvia Ida-tädin Auttamisyhdistyksen arvovieraille.
Myös opintomatkat jatkuivat. Johtajattaret tekivät pitkähkön matkan kaikkiin Pohjoismaihin ja tutustuivat niiden invalidihuoltoon. Berliinissä he opiskelivat apuvälineiden valmistusta ja lääkintävoimistelun kautta annettavaa hoitoa.
Palattuaan Aina Palmgren ja Ida Paaso, Invalidihuollon pioneerit, antoivat sosiaalihallitukselle raportin; siinä toivottiin Suomessakin kehitettävän apuvälineitä ja ortopedistä hoitoa sekä kiinnitettävän erityistä huomiota sotainvalidien asemaan ja invalidien perus- ja jatkokoulutukseen.
Opinto- ja kongressimatkat Euroopan suuriin kaupunkeihin kuuluivat Ida Paason elämään aina vuoteen 1938 asti.
Ruotsia opittiin Raamatusta
Ida Paason ainoa veli oli isoisäni. Sisar huolehti jo varhain veljensä perheen henkisistä tarpeista, ja lasten kasvaessa hän otti tyttäret luokseen Helsinkiin kouluja käymään.
Äitini muisti, miten ruotsin kieli tuli hallita hyvin, ja sen oppiakseen täti oli antanut ruotsinkielisen Raamatun luettavaksi. Hän opasti veljensä tyttöjä käsitöihin ja kotitaloustöihin, mutta ei sulkenut pois taiteellisiakaan taipumuksia, sillä pari heistä kävi Ateneumin iltapiirustuskoulua. Viidestä tytöstä neljä saivat tätinsä opastamana hyvän koulutuksen, yksi heistä karkasi maalle kotiin.
Kovin lempeitä tarinoita eivät tätini tädistään ole kertoneet, sillä tämä oli ankara ja vaativa nainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä tarkoitus tarjota koulukoti ja koulutus pohjoisen jokivarren sukulaislapsille. Ida ei unohtanut seuraavaakaan sukupolvea; enoni perhe sai häneltä paljon aineellista apua, kun hän jäi vaimonsa kuoltua orpojen yksinhuoltajaksi.
Eräs heistä pääsi vierailemaan kummitätinsä luona ja muisteli, ”miten puunatut lattiat kiilsivät ja lapsi ihmetteli kuin peilistä heijastui tyylihuonekaluja. Aikuiset joivat kahvit pöydän ääressä keskustellen ja lapset istuivat hiljaa pikku jakkaroilla ja nauttivat mehua ja kakkua”.
Jokainen oppilas on yksilö
Suvun keskellä hieman pelätty täti rakasti työtään. Yksi hänen tärkeimmistä tavoitteistaan oli, että ”jokainen raajarikkoinen tuntisi olevansa hyödyllinen ja käyttökelpoinen ihminen elämässä”. Kollegat sanoivat hänen olleen taitava psykologi, joka lopulta voitti vaikeista oloista saapuneiden oppilaiden luottamuksen. Hän pyrki näkemään jokaisen oppilaan yksilönä.
Ida kuoli 75-vuotiaana vuonna 1948, pari päivää Raajarikkoisten Auttamisyhdistyksen päättämiskokouksen jälkeen. Ida Paaso, Invalidien Äiti, haudattiin Hietaniemen vanhalle hautausmaalle Diakonissalaitoksen entisten diakonissojen viereen. Hänen haudallaan ovat sanat:
”Jumala on vahvistava myös teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja Hän pysyy sanassaan.” (1. Kor. 1:8–9)
Uranuurtaja (1873–1948)
Ida Paaso teki koko 51 vuotta kestäneen elämäntyönsä liikuntavammaisten, silloin raajarikkoisiksi kutsuttujen ja invalidien parissa. Elämäkaaresta tuli myös työelämänkaari, sillä hän tuli nuorena opettajaksi Raajarikkoisten työkoululle ja toimi siellä pian apulaisjohtajattarena ja myöhemmin 12 vuotta johtajattarena. Hän kehitti opetusta ja ennen kaikkea invalidien huoltoa ja asemaa sekä opetti apuvälinevalmistusta tuleville sukupolville.
Energinen ja innostunut Paaso kuului moniin järjestöihin ja komiteoihin. Hän puhui paljon naisten asemasta ja otti veljensä perheestä vain tytöt koulutettaviksi luokseen.
Hän toimi aktiivisena Diakonissalaitoksen johtokunnassa ollen myös kunniajäsen Vapaussodan Invalidien Liitossa.
Valtakunnallisen invalidityön ansioista hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ansiomitali. Vuonna 1940 hän sai harvinaisen Johanne Petersenin uranuurtajan muistomitalin ”ansioituneempana elossa olevana raajarikkoisten huoltotyöntekijänä Pohjoismaissa”.
Kuvat: Saara Vaherjoki-Honkalan sukualbumi
Ilmoita asiavirheestä