Työllistämme mieltämme murehtimalla, jotta vaikeita tunteita ja ahdistavia mielikuvia ei tarvitsisi kohdata, sanoo psykologi, psykoterapeutti Satu Pihlaja. Kun tutustuu tapaansa murehtia, voi oppia vapautumista.
Alkoiko pieni murhe jäytää mieltä tänään jo aamusta, kun vilkaisit tiliotetta ja mietit, millä rahalla asuntolaina maksetaan? Se taas toi mieleen, että firmalla taitaa mennä huonommin kuin ennen. Omakin terveys on reistannut, lapsista ja puolisosta nyt puhumattakaan. Mitähän sitten tapahtuu, jos työt loppuvat ja joutuu sairauseläkkeelle… Pomokin oli ikäväilmeinen, ja työkaveri masentuneen näköinen. Varmasti kohta irtisanovat koko porukan.
Yrität kovasti ajatella mukavia ja positiivisia asioita, mutta viimeistään lounastunnilla tajuat mielen pyörittäneen taustalla murhekarusellia. Huolten kantaminen jatkuu iltaan asti ja valvottaa vielä yön pikkutunneille.
Johda itseäsi
Murehdit. Ja niin tekevät todennäköisesti monet läheisesi pitkin päivää.
– Keskimäärin ihmiset murehtivat liikaa. Harvemman ongelmana on liiallinen huolettomuus, psykologi, psykoterapeutti ja kouluttaja Satu Pihlaja sanoo.
Hän on tietokirjailija, joka on ollut yhtenä kirjoittajan Irti murehtimisesta -kirjassa sekä mukana Mielenterveystalo.fi-portaalin luomisessa.
Tuoreimmassa teoksessaan Aikaansaamisen taika, Näin johdat itseäsi (Atena) Pihlaja pohtii, kuinka murehtia vähemmän ja tehdä elämässään enemmän.
Mieli on virittynyt havaitsemaan vaaroja
Jokainen murehtija tietää, että huolen saa aikaiseksi lähes mistä tahansa sattumuksesta. Murehtiva mieli näkee täydellisessä onnistumisessakin vaaran, epäonnistumisen ja takaiskun mahdollisuuden: ”Jos ei nyt, niin viimeistään huomenna käy huonosti.”
Ihminen murehtii, koska pyrkii saamaan epävarman ja hallitsemattoman maailman hallintaansa. Murheiden kantaminen on mielen kontrollikeino, jonka avulla valmistamme itseämme uhkien kohtaamiseen.
– Evoluution näkökulmasta murehdimme siksi, että aivomme ovat virittyneet näkemään mahdollisia vaaroja kaikkialla. Muinoin selvisivät ne ihmiset, jotka näkivät tiikerin pusikossa hieman liian herkästi eivätkä ottaneet turhia riskejä, Satu Pihlaja kuvailee.
Herkkyys murehtimiseen on yksilöllistä
Nykymaailmassa meillä on entistä vähemmän hengenvaarallisia uhkia arjessamme, mutta mielemme työskentelee edelleen vaarojen parissa.
– Herkkyys murehtimiseen on yksilöllistä. Joku saattaa tunnistaa murheiden kantamisen alkaneen jonkin raskaan elämäntapahtuman yhteydessä. Toisaalta moni tunnistaa aina olleensa murehtija, vaikka elämässä ei olisi tapahtunut mitään sen kummempaa, Pihlaja toteaa.
Murehtiminen ei ole pelkästään geneettistä eikä sille ole löydettävissä mitään tiettyä yksittäistä altistavaa persoonallisuuden piirrettä.
– Tiettyä biologista alttiutta murehtimiselle voi olla esimerkiksi ihmisillä, joiden uhkien havaitsemiselle keskeinen aivojen rakenne, mantelitumake eli amygdala, toimii aktiivisemmin kuin muilla.
Sauna, sisu ja murhe
Murehtimisen oppimiseen ei tarvita erityisen pessimististä ja synkkää geeniperimää. Ympäristön antamilla malleilla on sen sijaan suuri merkitys. Ei tarvitse kuin lukea päivän talousuutiset, niin ymmärtää, että murehtiminen on suomalaisessa kulttuurissa yhtä arvostettu juttu kuin sauna ja sisu.
– Kasvattajat ja lähiympäristö ovat suuressa vastuussa siitä, miten voimakkaasti lapsi oppii murehtimaan. Lapsi ottaa vanhemmilta ja lähiympäristöltään mallia siitä, miten epävarmoihin asioihin on syytä suhtautua, Pihlaja toteaa.
Paljon murehtivilla on yhteisiä oppimisen tuottamia tapoja ajatella, tuntea ja toimia. Murehtijoilla on muita heikompi usko omiin ongelmanratkaisutaitoihinsa. He usein myös olettavat, että ongelmanratkaisu menee jollakin tavoin pieleen, tehtiinpä se miten hyvänsä. Yleisesti murehtijat näkevät tilanteet uhkaavampina kuin ne ovatkaan.
– Moni murehtii ikään kuin suojatakseen itseään pettymyksiltä. Murehtimalla kuitenkin lisää sen todennäköisyyttä, että toimii oman kielteisen käsikirjoituksensa mukaisesti.
Huolten taakka kevenee, kun siedämme pettymyksiä ja uskomme selviävämme niistä. Silloin uhkia ei tarvitse kontrolloida niin paljon etukäteen. Voimavaroja vapautuu tekemiseen vatvomisen sijaan.
– Jo tehtävien aloittaminen on vaikeampaa, jos näkee niissä paljon epäonnistumisen mahdollisuuksia, Satu Pihlaja muistuttaa.
Murehtimisen ytimessä on pelko
Murehtimisen takana on paljon ikävien ja ahdistavien tunteiden välttelyä. Murehtimisen ytimessä taas on usein erilaisia pelkoja. Joskus pelkäämme esimerkiksi yksinjäämistä niin paljon, että murehdimme tauotta läheistemme terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin puolesta.
Jos taas tuntee itsensä muita huonommaksi ja arvottomammaksi, voi tuntua mielekkäältä täyttää mieli tuhansilla velvollisuuksilla.
– Välttelykäyttäytyminen on usein murehtimisen takana. Työllistämme mieltämme murehtimalla, jotta vaikeita tunteita ja ahdistavia mielikuvia ei tarvitsisi kohdata, Pihlaja kertoo.
Murehtimiseen liittyvistä ydinpeloista tai -huolista voi olla vaikea saada kiinni. Joskus ne voivat käväistä mielessä lyhyinä väläyksinä kaikkien muiden huolten lomassa.
Yleensä ydinhuolen tai -pelon tunnistaa siitä, että sen kanssa on erityisen hankalaa olla, ja sen herättämiä tunteita on työlästä nimetä. Huoliajatukset jäävät kiertämään mielessä samaa rataa löytämättä ratkaisua.
Ahdistus viriää koko kehossa
Jokainen on varmasti kokenut hetkiä, jolloin huolet pyörivät mielessä niin, että nukahtaminen on vaikeaa tai keskittyminen takkuaa.
Se voi kertoa tilapäisestä kuormittavasta elämäntilanteesta. Murehtiminen vähenee, kun stressitekijöitä saadaan vähennettyä.
– Jos kuitenkin murehtiminen alkaa toistua yleisesti, säännöllisesti ja estää tekemästä tärkeitä asioita, voidaan puhua yleistyneestä ahdistuneisuudesta, Satu Pihlaja kertoo.
Yleistyneestä ahdistuneisuudesta kärsii viitisen prosenttia suomalaisista elämänsä aikana. Vaiva liittyy useisiin mielenterveyden häiriöihin. Pelokkuus ja ylenmääräinen huolestuneisuus ovat ahdistuneisuuden ajatuksellisia ydinoireita. Lisäksi siihen kuuluu jännittyneisyyttä ja kehollista ylivirittyneisyyttä. Nämä vähentävät ihmisen arjen toimintakykyä.
On lupa nauttia
Hyvinvoinnille haitallisesta huolehtimisesta ja murehtimisesta kärsii kuitenkin moni aikuinen, jolla ei ole varsinaista mielenterveyden häiriötä. Tällöin ihminen pärjää murheidensa kanssa, mutta murheet jarruttavat kykyä nauttia elämästä, ihmissuhteista ja kokea onnistumisen tunteita.
– Murehtimista vahvistavat arjessa siihen liitetyt myönteiset ja kielteiset uskomukset. Yllättävän moni uskoo, että jos ei murehdi asioita etukäteen, ne menevät pieleen.
Tuulta murehtijan purjeisiin nostattavat myös tiedot, joiden mukaan murehtiminen on kuormittavaa ja terveydelle haitallista. Siinäpä yksi murhe lisää!
Erota tosiasia uskomuksesta
Jos murehtiminen on vahvasti opittua ja sisäistettyä, murheen saa aikaan esimerkiksi huolehtimisen lopettamisesta: Tokkopa tuokaan onnistuu.
Mitä paatunut huoltenkantaja voi siis tehdä itsensä hyväksi?
Satu Pihlaja ei suosita murehtimisen lääkitsemistä sen täydellisellä kieltämisellä ja pakotetulla myönteisyydellä. Pikemminkin omiin murheisiin ja huoliin voisi aluksi suhtautua kiinnostuneen tutkailevasti.
Huolia voi esimerkiksi opetella nimeämään omiksi tuntemuksiksi ja kokemuksiksi. Näin tosiasioita voi erotella omista uskomuksista: ”Minulla on sellainen tunne, että tämä huoli tappaa minut” on eri asia kuin ”Tämä huoli tappaa minut varmasti tällä sekunnilla, jos en ratkaise sitä nyt”.
Kerää huolet yhteen hetkeen
Murheita ja huolia voi käydä läpi kuin puolustaja ja syyttäjä, jotka etsivät todisteita omien uskomusten puolesta ja niitä vastaan.
Jos taas on taipuvainen miettimään aina pahinta katastrofia, voi kysyä, milloin pahin on oikeasti tapahtunut ja miten kaikesta on lopulta selvitty.
Edelleen voi ryhtyä murheita tutkivaksi tiedemieheksi. Ihmisellä voi olla uskomus, että huolia ei voi hallita ollenkaan niiden vyöryessä päälle. Silloin voi kokeilla, päteekö tämä todella. Yleensä ihminen pystyy hillitsemään huoliaan ainakin jonkin verran. Se taas tarkoittaa, että niitä voi ainakin jossain määrin säädellä.
Pihlaja suosittelee huolihetken viettämistä. Huolehtia voi milloin vain, kunhan ei tee sitä juuri ennen nukkumaan menoa.
– Huolihetki on pieni tovi, jolloin käy läpi kaikki mieltä painavat murheet. Päivän aikana huolet voi kirjata ylös ja siirtää tuohon hetkeen. Näin niitä ei tarvitse kantaa mukanaan jatkuvasti.
Pieniä askelia vapauteen
• Nimeä, mitä murehdit. Tunnustele, mitä tunteita löydät murehtimisen takaa.
• Vältä välttelyä. Käy sopivan kokoisin askelin pelkojasi kohti.
• Luota omiin ongelmanratkaisutaitoihisi.
• Keskity vatvomisen sijasta tekemiseen.
• Kysy, milloin pahin on oikeasti tapahtunut ja miten kaikesta on lopulta selvitty.
• Kirjaa huolet ylös ja vietä kerran päivässä lyhyt huolihetki.
Kuva: Riitta Weijola / Vastavalo
***
Jos et ole vielä Askel-lehden tilaaja, voit tilata lehden täältä.
Yksittäisen lehden näköisnumeron voit ostaa luettavaksi
täältä
.