Avustusjärjestöt ovat hyvinvoivempia ja lähimmäisen auttaminen helpompaa kuin koskaan ennen. Somekansalainen haluaa nähdä auttaessaankin oman ”selfiensä”. Maailma ei kuitenkaan muutu oikeudenmukaisemmaksi vain klikkaamalla mainosbanneria, muistuttaa ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.
Kahvipöydässä istuvat Äiti Teresa, Gandhi, Jeesus ja tavallinen nuori mies. Kolme ihmiskunnan hyväntekijää kertovat suurista saavutuksistaan. He kysyvät nuorukaiselta: ”Mitä sinä olet tehnyt ihmiskunnan hyväksi?” Mies vastaa: ”Olen klikannut banneria. Nyt hyvän tekeminen on helpompaa kuin koskaan ennen.”
Tämä ruotsalainen suuren auttamisjärjestön mainos kertoo kansainvälisen humanitäärisen työn suunnasta.
– Länsimainen ihminen tuijottaa sosiaalisen median kautta omaa kuvaansa. Se pätee myös auttamiseen, jossa elämme hyvän tekemisen kulutusjuhlien aikaa, Frank Johansson sanoo.
”Järjestötyöntekijöitä motivoi nykyään kutsumuksen sijaan ura-ajattelu”
Johansson on paneutunut viime vuodet kansainvälisen auttamisen ja globaalin kapitalismin kohtalonyhteyden tutkimiseen. Hän on julkaissut aiheesta viime syksynä kirjan Hyvän tekemisen markkinat (Gaudeamus).
Globaali markkinatalous on Johanssonin mukaan tullut osaksi avustusjärjestöjen toimintaa. Pitkäkestoinen sitoutuminen avustuskohteisiin on korvattu lyhyillä projekteilla. Kuluttajien huomiota kalastellaan somenäkyvyydellä. Järjestöjen työntekijöitä motivoi kutsumuksen sijaan ura-ajattelu ja ammattimaisuus.
Suunnanmuutoksesta ollaan järjestöissä montaa mieltä, mutta taloudellisesta näkökulmasta se on kannattanut. Suomessa toimivien suurimpien kansainvälisten avustusjärjestöjen budjetit ovat kolminkertaistuneet 1990-luvun laman jälkeen.
Merkittävä syy ilmiöön on ollut valtionavun kasvun ohella yksittäisten kuluttajien tuen lisääntyminen. Järjestöt alkoivat suoramarkkinoida auttamista puhelimitse ja kaduilla 1990-luvulla. Nykyään kuluttaja voi ostaa osansa hyvistä teoista helpoimmin verkosta.
– Talousjärjestelmä ja poliittinen päätöksenteko ovat pakottaneet järjestöt mukaan kaupalliseen kilpailuun. Valtion tukemaa kehitysyhteistyötä on vuoden 2015 jälkeen leikattu ja järjestöjen omaa varainhankintaa korostettu, Johansson toteaa.
”Maailman muuttamista ei voi ulkoistaa ammattilaisille”
Myös Johanssonin johtaman Amnesty Internationalin talous on kasvanut 1990-luvulta 200 000 eurosta neljään miljoonaan euroon. Järjestön tukijamäärä on kahdeksankertaistunut. Raha on tuonut järjestöön piirteitä, joita Johansson vierastaa.
– Vapaaehtoisuus ja kutsumusajattelu ovat korvautuneet byrokratialla ja kustannustehokkuusajattelulla. Työ on täynnä hierarkkisia komentoketjuja ja lukemattomia palavereita, reviirikiistoja, kilpailua vaikutusvallasta, projektisuunnitelmia ja talousindikaattoreita.
Vaikka järjestöt tarvitsevat myös asiantuntijatyöntekijöitä, ei niiden perustoiminta saisi Johanssonin mielestä luisua liiaksi näiden hartioille.
– Maailman muuttamista ei voi ulkoistaa ammattilaisille. Me auttamisen ammattilaiset emme muutoksiin yksinämme pysty. Asioiden eteenpäinviemiseksi tarvitaan laajoja ihmismassoja.
Järjestöjen tukijamäärät ovat moninkertaistuneet parissa vuosikymmenessä. Eikö siinä olisi kylliksi massoja muuttamaan maailmaa?
Johanssonin mukaan ongelma on ennemmin laadullinen kuin määrällinen. Auttamisesta kiinnostuneet kuluttajat klikkailevat myötätuntoa herättäviä järjestöjen bannereita. Tieto ongelmien taustoista jää kuitenkin olemattomaksi, ja vaikuttaminen niiden syihin vielä vähäisemmiksi.
– Järjestöt tekevät paljon vaikuttamistyötä, joka kohdistuu globaalijärjestelmän epätasa-arvoon. Tämä työ ei kuitenkaan tavoita kansalaisia ja herätä riittävästi kiinnostusta.
”Järjestöjen kampanjoissa myydään mielikuvia”
Helpointa massoille on myydä jotakin sellaista, minkä ihminen ymmärtää tunteella: tarinoita, kuvia, tunnelmia.
– Järjestöjen kampanjat ovat nykyään kuluttajille suunnattua kaupallista toimintaa, jossa myydään mielikuvia.
Nykyään järjestöt eivät kuitenkaan näytä ”nälkäpornografisia” kuvia aliravittujen lasten pyöristyneistä vatsoista kuten vielä joskus 1960-luvulla.
Nykyajan somekansalainen haluaa nähdä auttamisessakin oman ”selfiensä”. Avustusjärjestöjen mainonnassa ovat yleistyneet jutut, joissa hyväntekeväisyyttä myydään julkkisten kasvoilla.
– Auttamalla ihminen siis samaistuu ihailemiinsa julkkiksiin ja pyrkii tulemaan heidän kaltaisekseen.
Ensimmäiset kansainväliset auttajat olivat kveekari-kristittyjä ja lähetystyöntekijöitä – ”Syynä evankelinen huono omatunto”
Someajan ristiriidat eivät ole kokonaisuudessaan uusia. Auttamistyön sytykkeitä ovat 1800-luvulta asti olleet globaalin kapitalismin eriarvoisuus ja kilpailussa menestyneiden yksilöiden huono omatunto.
– Ensimmäinen merkittävä kansainvälisen auttamisen alan toimija oli orjuuden vastainen liike. Sen kärkihahmot olivat kveekari-kristittyjä ja lähetystyöntekijöitä.
Samoihin aikoihin syntyi monia muitakin yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka ajoivat esimerkiksi inhimillisempiä työoloja, naisten aseman parantamista ja prostituution poistamista.
– Auttajat tulivat parempiosaisista piireistä ja heillä oli usein vahva henkilökohtainen kutsumus asiaansa. Heitä vaivasi ristiriita kristillisen lähimmäisenrakkauden ja valtioiden rajat ylittävän teollisuuskapitalismin välillä.
Ristiriita synnytti Johanssonin mukaan ”evankelisen huonon omantunnon”: kokemuksen siitä, että oma hyvinvointi on suhteettoman suurta kärsiviin lähimmäisiin verrattuna.
– Kutsumuksellisen auttamisen ajatukset tavoittivat ensin yhteiskunnan parempiosaiset, ja vasta myöhemmin ongelmista kärsivät kansanjoukot lähtivät muuttamaan olojaan.
”Kirkon Ulkomaanavussa kristillistä sanomaa pidetään taka-alalla”
Aluksi ajatuksia eri ihmisryhmien, sukupuolten tai yhteiskuntaluokkien tasa-arvosta pidettiin outoina ja vaarallisina. Enemmistön mielipiteet muuttuivat kuitenkin ajan kuluessa vähemmistön tavoitteiden mukaisiksi muun muassa lisääntyvän tiedonvälityksen ja näkyvän kampanjoinnin johdosta.
Johansson on tutkinut kirjaansa varten myös monien kristillisten avustusjärjestöjen toimintaa. Niitä voi verrata mihin tahansa kansainvälisillä globaaleilla auttamisen markkinoilla toimiviin järjestöihin.
Kirkon Ulkomaanapu, Lähetysseura, World Vision ja Fida ovat kaikki tahoillaan satsanneet aiempaa enemmän medianäkyvyyteen, lahjoittajien hankintaan ja markkinointiin.
– Erityisesti Kirkon Ulkomaanapua on vaikea erottaa mistä tahansa suuresta maallisesta avustusjärjestöstä. Järjestön tavoittelema ammattimaisuus näkyy hyvin siinä, että kristillistä sanomaa pidetään toiminnassa taka-alalla.
Nopealla silmäyksellä kansainvälisen avun markkinalogiikka on myös kannattanut. Kirkon Ulkomaanapu on Suomen Punaisen Ristin kanssa maamme suurin auttamisjärjestö noin 40 miljoonan euron vuosituloilla. Lähetysseuran tulot ovat noin kolmekymmentä tuhatta euroa vuodessa. World Visionin tulot ovat kasvaneet miljoonasta lähes kymmeneen miljoonaan euroon. Fidan tulot ovat taas viime vuosina hieman pudonneet.
”Kristillisessä auttamistyössä korostuu pitkäkestoinen kumppanuus”
Johansson ei itse kuulu kirkkoon eikä hänellä ole erityistä uskonnollista vakaumusta. Silti hän tunnustaa sympatisoivansa kirkkoa ja sen avustusjärjestöjä.
– Kirjani näkökulmasta kristilliseen avustustoimintaan perehtyminen oli välttämätöntä. Suomen pitkäikäisin globaalin auttamisen järjestö on Suomen Lähetysseura, joka on toiminut vuodesta 1859 lähtien.
Pitkäikäisyyden tuoma asiantuntemus ja perinteet näkyvät Johanssonin mielestä myönteisesti kristillisten avustusjärjestöjen toiminnassa.
– Ne ovat lähteneet muita varovaisemmin ja hitaammin lyhyitä projekteja suosivaan auttamiskehitykseen. Kristillisessä auttamistyössä korostuu pitkäkestoinen kumppanuus, jossa paikalliset toimijat tunnetaan hyvin ja hankkeet myös toteutetaan paikallisin voimin.
Kristilliset järjestöt ymmärtävät usein hyvin kohdemaiden todellisuutta, jossa kirkko ei ole etäinen yhteiskunnan laitos.
– Kohdemaissa kirkko tai moskeija on ihmisten sosiaalinen verkosto, ystäväpiiri, sosiaali- ja terveydenhuolto sekä koulutuslaitos.
”On tunnustettava myös uskonnon syrjivät rakenteet”
Kirkon pitäisi kuitenkin Johanssonin mielestä olla uskontodialogissaan suoraselkäinen.
– On tunnustettava myös uskonnon syrjivät rakenteet ja tilanteet, joissa ihmisoikeuksien ja uskonnon välillä syntyy konflikteja. Nämä kohdistuvat usein julmalla tavalla esimerkiksi naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin.
Vaikka Johansson kristillistä avustustyötä arvostaakin, hänestä siinä on selkeimmin esillä myös hyvän tekemisen ristiriita. Kristillisten avustusjärjestöt syntyivät sammuttamaan niitä tulipaloja, joita kristillinen lähetystyö oli osaltaan ollut sytyttämässä.
Ristiriidan ei kuitenkaan tarvitse olla auttajille ongelma. Hyvän tekemisen ristiriidasta ollaan Johanssonin pitkän kokemuksen mukaan järjestöissä yllättävänkin tietoisia ja keskustelunhaluisia. Tämä pätee sekä maallisella että kristillisellä puolella.
– Tämä pätee erityisesti kokeneempiin työntekijöihin. Sen sijaan osa nuoremmista, ehkäpä markkinasuuntautuneemmista työntekijöistä, saattaa kokea tällaisen kriittisen pohdinnan työtään latistavana.
”Kansalaisten aktiivisuus tuo kestäviä muutoksia yhteiskuntiin”
Johanssonin viesti globaaleille avustusjärjestöille on selväsanainen: vähemmän projekteja, somekampanjoita ja -markkinointia, enemmän kansalaisyhteiskuntaa herättelevää, poliittiseen päätöksentekoon osallistavaa toimintaa koti- ja kohdemaissa.
– Olen tietoinen siitä, että viestini saattaa olla vaativa kiireisten nykyihmisten näkökulmasta. Silti haluan tuoda sen esiin, sillä uskon, että kansalaisten aktiivisuus tuo kestäviä muutoksia yhteiskuntiin.
Vaikka yksittäiset, kauniit menestystarinat apua saaneista köyhistä voivat saada someklikkauksia ja lisätä yksittäisen avustusjärjestöjen kassavirtaa, eivät ne tuo kehittyvien maiden ihmisjoukoille parempaa tulevaisuutta.
– Mikroyrittäjyys voi pelastaa yksittäisiä ihmisiä tai pieniä ihmisjoukkoja, mutta sillä ei rakenneta teitä, tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää tai terveydenhoitoa.
Kuka?
• Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja vuodesta 1996 lähtien.
• Syntynyt 1962.
• Ollut toimittajana Hufvudstads bladetissa ja Dagens Nyheterissä.
• Teokset: Hyvän tekemisen markkinat (Gaudeamus 2017), Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua (Gaudeamus 2013).
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä