Kirkkohallituksen hautaustoimesta vastaava maankäyttöpäällikkö Harri Palo kaipaa selkeämpää käytäntöä ja ohjeistusta hautaustoimilain ja muinaismuistolain rajapintaan.
Palo ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin asiantuntijaelin, joka voisi ottaa kantaa hautaustoimen pieteettiasioihin kuten esimerkiksi vainajien tutkimiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin.
Ehdotuksen taustalla ovat uudet tutkimusmenetelmät, jotka ovat johtaneet eettiseen pohdintaan vainajiin ja hautarauhaan liittyvissä arkeologisissa tutkimuksissa. Vielä vaikeampia tutkimuseettisiä kysymyksiä tulee esiin, jos halutaan selvittää vainajien sukulaisuuksia tai geneettistä perimää.
Eikä nyt puhuta television rikossarjojen nopeatempoisista kuolemansyytutkijoista, jotka hetkessä selvittävät laboratorioissaan luurankojen salat, vaan ihan vakavasti otettavasta muinaismuistolain tarkkaan rajaamasta historiallisen ajan kulttuuriperinteen tutkimuksesta tai lääketieteellisestä perinnöllisten sairauksien tutkimuksesta.
”Paineet vainajien tutkimisen laajentamiseen ovat kasvaneet”
Muinaismuistolain, kirkkolain ja hautaustoimilain rajapintojen selkeyttämiseen Harri Palo saa tukea niin Museovirastosta kuin Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta
Erikoistutkija Päivi Maaranen Museovirastosta toivoo, että muinaismuistolain ja kirkkolain rajapintaa selkiytettäisiin.
– Erityisesti tämä koskee geneettistä tutkimusta. Nyt ei ole selkeitä säännöksiä lupakäytännöistä, kun halutaan tutkia esimerkiksi sukujen historiaa, Maaranen sanoo.
Pelisääntöjen selventämistä kaipaa myös Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila.
– Paineet vainajien tutkimisen laajentamiseen ovat kasvaneet, kun esimerkiksi DNA tutkimus on avannut viimeisten 20 vuoden aikana aivan uusia mahdollisuuksia perinnöllisten sairauksien selvittämiseen, Knuutila sanoo.
Kuka antaa luvan tutkimuksiin?
Kirkon osalta käytännössä ongelmiin törmätään useimmiten tilanteissa, joissa vanhojen kirkkojen lattiarakenteita korjataan ja maasta löytyy jäänteitä sinne haudatuista niin sanotuista kirkkovainajista.
– Kirkkoherralla on oikeus päättää, mitä kirkon seinien sisällä tehdään. Mutta oikeus ei ulotu enää kirkon lattian alla olevaan maaperään, joka on muinaismuistolain perusteella Museovirastolle rajattua aluetta, Knuutila kuvaa nykyistä tilannetta.
– Keskeinen kysymys onkin, kuka antaa viime kädessä oikeuden tutkimuksiin. Nyt tuo oikeus ei oikein kuulu kenellekään.
Kirkkovainajien tutkimuksessa pitää Harri Palon mukaan ottaa tarkkaan huomioon pieteetti ja eettinen näkökulma.
– Vaikka hauta liittyy kirkon korjaukseen, pitää aina huolehtia siitä, että hautarauha säilyy. Tutkimus tulee tehdä niin, ettei kajota vainajiin ilman pakottavaa syytä.
Mikään laki ei ulotu vainajan perillisten selvittämiseen
Mitkä sitten ovat pakottavia syitä, onkin nimenomaan tutkimuseettinen kysymys. Juuri tällaisiin tapauksiin Palo kaipaa asiantuntijaelintä, joka voisi tarkentaa käytäntöjä ja luoda pelisääntöjä tutkimuksen eettisistä ulottuvuuksista.
Hän myös muistuttaa, että lupakäytäntöön on vaikea luoda mitään yleispätevää ohjeistusta, sillä tilanteet ovat aina hyvin tapauskohtaisia.
Puhtaasti arkeologisissa tutkimuksissa lupakäytäntö on selvä: Museovirastolla on valtuudet jopa keskeyttää rakennustyöt ja myöntää lupa hautapaikkojen tutkimiseen. Arkeologisia kaivauksia enemmän pelisääntöjä kaivattaisiin nykyisin yleistyneisiin geneettisiin tai sukututkimuksiin liittyviin tutkimuspyyntöihin.
– Rikoslaissa on selkeät säännökset, milloin hauta voidaan avata. Mutta rikoslaki ei enää ulotu tapauksiin, joissa halutaan esimerkiksi selvittää, onko vainajalla ollut perillisiä. Se ei ole enää rikosasia eikä siihen liittyvään lupakäytäntöön ole mitään säännöksiä, Palo sanoo.
Onko luurankojen kuvia sopiva julkistaa?
Erikoistutkija Päivi Maaranen korostaa, että itse arkeologista tutkimusta ohjaa Museoviraston tarkka ohjeistus, joka kattaa niin luumateriaalin käsittelyn kuin myös hautojen kaivuun ohjeet. Parhaillaan on tekeillä myös arkeologisen kulttuuriperinnön opashanke, jonka puitteissa on tarkoitus selvittää, minkälaisia hautapaikkoja Suomessa ylipäätään on.
Arkeologien keskuudessa käydään myös laajaa eettistä keskustelua eri tutkimusmenetelmien soveltamisesta ja erityisesti suhtautumisesta kaivauksien julkisuuteen.
Esimerkiksi Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohautojen tutkimuksen yhteydessä asiantuntijoilla oli varsin erilaisia näkemyksiä siitä, voiko haudoista löytyneistä vainajista otettua kuvamateriaalia julkistaa.
– Perusperiaate on se, että valokuvia pitää käyttää hyvin varovasti ja harkiten. Vainajiin on aina suhtauduttava kunnioittavasti, Maaranen sanoo.
Kirkkojen korjausten yhteydessä paljastuvien kirkkovainajien osalta Maaranen painottaa, että kirkkoherran ja tutkimuksia johtavan arkeologin pitäisi yhdessä linjata etukäteen, miten esimerkiksi kaivausten julkistamiseen suhtaudutaan.
– Kokemukseni on, että toimittajat kyllä ymmärtävät, kun asia selvitetään ja vedotaan esimerkiksi Museoviraston hautakaivausten ohjeisiin.
Kajoavasta tutkimuksesta kajoamattomaan – näytteitä arkkuja avaamatta
Olennaista Päivi Maarasen mukaan on myös se, että tutkimusta tehtäessä laadulliset kriteerit on tarkasti määritelty. Lähtökohta on, että jäännösten tulisi säilyä paikallaan koskemattomina mahdollisimman hyvin.
– Jatkuvasti kehittyvä teknologia antaa tähän aivan uusia mahdollisuuksia. Kansainvälisesti on jo näyttöä siitä, että ollaan siirtymässä kajoavasta tutkimuksesta selvästi kajoamattomaan tutkimiseen.
– Siinä voidaan käyttää esimerkiksi lääketieteeseen kehittyjä mikrokameroita ja niihin liittyviä työkaluja, joiden avulla pystytään ottamaan näytteitä arkkuja avaamatta, Maaranen sanoo.
Lisäksi voidaan käyttää tietokonetomografiaa, jolla vainajaa voi tutkia koskematta ja tehdä tarvittaessa muun muassa 3D-mallinnoksia.
Vainajat ovat harvoin anonyymeja tutkimuskohteita
Harri Palo korostaa, ettei kirkko halua estää tai vaikeuttaa tieteellistä tutkimusta. Kysymys on siitä, että nykyiseen lupakäytännön epäselvään tilanteeseen tulisi luoda yhteisesti sovitut pelisäännöt, kun halutaan tutkia lääketieteellisin perustein perinnöllisiä sairauksia tai tehdä DNA määrityksiä sukulaisuuksien selvittämiseksi.
Vainajien tutkimisesta Palo käyttää kolmea avainsanaa: pieteetti, tutkimusetiikka ja vainajien kunnioittaminen.
– Kysymys ei ole vain arkeologisesta tutkimuksesta. Aina ei mielletä, että kyse on haudasta ja vainajista, kun tutkitaan esimerkiksi luurankoja.
Palo myös muistuttaa, etteivät vainajat ole anonyymeja tutkimuskohteita: monet kirkkojen alle ennen vuonna 1822 voimaan tullutta kieltoa haudatut vainajat voivat olla samalla paikkakunnalla edelleen asuvien ihmisten esivanhempia, jolloin sukulaisilla saattaa olla aivan oma näkemys tutkimuksista.
Koska muinaismuistolaki uudistuu?
Lupakäytäntöjen ja eettisien ohjeistusten ongelmat liittyvät vuodelta 1963 olevaan muinaismuistolakiin, josta aika on ajanut osittain ohi. Päätöstä lain uudistamisesta ei ole vielä tehty, mutta opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistämässä viimeistään ensi vuoden alussa lain uudistamista koskevan prosessiselvityksen. Siinä katsotaan, missä laajuudessa ja millä aikataululla uudistamishanke etenee. Uudistamisen tarpeesta ollaan sinänsä varsin laajasti yksimielisiä.
Hautarauhaa sivuavissa tutkimuksissa on useita osapuolia. Kirkkojen lattian alle haudatuista edellisten vuosisatojen vainajien arkeologisista tutkimuksista päätösvalta on viime kädessä Museovirastolla, joka muutenkin käsittelee kaikki arkeologiaan liittyvät lupahakemukset.
Vainajien tutkimista säätelee muinaismuistolain lisäksi monen tasoinen muu lainsäädäntö. Hautarauha määritellään rikoslain 17 luvun 12 §:ssä. Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä on hautoja ja niiden koskemattomuutta koskevat omat pykälänsä.
Hautausmaita säätelevän vuonna 2004 voimaan astuneen hautaustoimilain soveltamista puolestaan valvoo Itä-Suomen aluehallintovirasto, jonne on keskitetty kaikki esimerkiksi vainajien siirtoon liittyvät lupa-asiat. Yhtenä osapuolena on myös poliisi, joka voi määrätä haudan avattavaksi rikostutkimuksen perusteella.
”Ihmisen sielu ei enää asu maan poveen kätketyssä kuoressa”
Kirkon osalta vainajien tutkimiseen liittyy luonnollisesti myös teologinen näkökulma, ovathan kuolema, hautausmaiden ylläpito ja hautaukseen liittyvät riitit olleet kautta historian kirkon ydintehtävän mukaista aluetta – jopa niin että kiistelty teologi Osmo Tiililä määritteli aikoinaan kirkon koko olemassaolon siitä käsin: kirkko on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan.
Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila on tutkinut hautauksiin ja kirkollisiin hautauskaavoihin liittyvää historiaa. Hän ei näe teologisia esteitä vainajien tutkimiselle, jos tavoitteena on saada tieteellistä tietoa menneisyydestä ja se tapahtuu pieteetillä. Näkemys nousee selkeästi teologisesta tulkinnasta.
– Hautauskaavan kauniilla kielellä ilmaistuna vainaja kätketään maan poveen ja jätetään Jumalan haltuun. Mutta se mikä meistä jää jäljelle, on vain kuori. Jumalan haltuun jää ihmisen sielu, mutta se ei asu enää maan poveen kätketyssä kuoressa, Knuutila sanoo.
Tämä antaa mahdollisuuden Knuutilan mukaan esimerkiksi rikostapauksissa nostaa vainaja haudasta ilman että se aiheuttaisi teologista ongelmaa. Hän toki myöntää, että tässä liikutaan rajapinnassa: toiset näkevät koskemattomuuden tiukemmin ja puhdasoppisemmin kuin toiset.
Tästä on paljonkin esimerkkejä maailmalta, kun on haluttu avata hautoja ja selvittää jäänteistä entisten hallitsijoiden ja muiden merkkihenkilöiden sukulaisuussuhteita tai kuolinsyitä nykyisen DNA tutkimuksen avulla. Tuorein uutinen kertoo, että jopa Jeesuksen oletettu hauta Jerusalemissa on juuri avattu tutkimuksia varten.
– Aina on ollut poikkeustapauksia, ei hautarauha ole koskaan ollut sataprosenttinen. Näitä poikkeuksia olivat esimerkiksi entisajan talvihaudat, joissa vainajat haudattiin kovina pakkastalvina lumen alle lähelle maanpintaa ja siirrettiin vasta kesällä maan sulettua syvempiin hautoihin.
”Hauta on pyhitetty paikka”
Toisaalta Knuutila korostaa, että suomalaisessa perinteessä hautausmaa ja hauta ymmärretään edelleen pyhäksi paikaksi, joka on sellaiseksi vihitty. Tämä näkyy esimerkiksi keskustelussa siitä, onko uimarannan vieressä sijaitsevalla Helsingin Hietaniemen hautausmaalla sopivaa ottaa bikineissä aurinkoa tai voiko Mikkelissä halloweenia juhlia hautausmaakävelyllä.
– Hautausmaa on edelleen sanamukaisesti kirkkomaa, vaikka hautausmaiden ylläpito on nykyisin kirkolle osoitettu yhteiskunnallinen tehtävä. Hauta on pyhitetty paikka, ei sitä pidä mennä ilman perusteita sorkkimaan.
Siksi erityisesti uudet geeniteknologiaan ja lääketieteelliseen tutkimukseen liittyvät tarpeet asettavat tutkijat Knuutilan mukaan hyvin tarkan eettisen pohdinnan eteen.
– Kyllä tässä selkiinnyttämistä tarvitaan. Että olisi joku taho, joka antaa luvat, määrittelee mitä anomuksissa edellytetään, miten todennetaan tutkimuksen eettisyys ja miten sitä sitoudutaan noudattamaan, Knuutila sanoo.
Millä mitataan yhteisön sivistystaso?
Harri Palo on vahvasti samaa mieltä. Hänen mukaansa suhtautuminen hautarauhaan ja vainajien tutkimisen etiikkaan avaa myös laajemman näkökulman siihen, miten yhteiskunta ylipäätään suhtautuu vainajiin.
– Nykyaika suosii ajattelua, jossa asiat nähdään vain käytännön, tekniikan ja talouden näkökulmasta. Se ei välttämättä johda ajatteluun, jossa painottuisivat asiat, jotka ovat kulttuurissamme arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia.
– Eli onko suhteessamme vainajiin kysymys siis vain teknisestä ja käytännön asiasta, jolla ei ole enää tekemisissä ihmisyyden kanssa? Vai haluaako yhteisömme kunnioittaa ihmisyyttä niin, että se näkyy myös tavassamme kohdella vainajiamme? Mielestäni juuri se mittaa yhteisömme sivistystason, Palo sanoo.
Kuvat:
1. Modernit tutkimusmenetelmät avaavat uusia mahdollisuuksia vainajien tutkimiseen. Oulun yliopiston laajassa Kirkko, tila ja muisti -tutkimushankkeessa tekstiilitutkija Erika Ruhl selvittää hautojen materiaalista kulttuuria elektronimikroskoopin ja tietokoneohjelmien avulla.
Kuva: Sanna Lipkin
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä