”Jouluaattoisin jäin usein yömessun jälkeen työhuoneeseeni nukkumaan, jotta olisin jouluaamuna virkkuna ottamassa vastaan kirkkokuoroa äänenavaukseen kello 7”, Hämeenkyrön eläkekanttori Pia Leikas muistelee.
Hän kiittää upeita työtovereita ja seurakuntalaisia, joita on saanut kohdata niin ilossa kuin surussakin. Uusi Digi-luu -aika aiheutti joskus kompin kaatumista. ”Tähän meikäläinen ei tietenkään koulutuksessa saanut mitään eväitä, olin syntynyt väärällä vuosisadalla.”
Leikas toivoo kirkon laskeutuvan yhä alemmaksi ihmisten tasolle, jotta sanat kirkko ja seurakunta ymmärrettäisiin oikein: ”Mehän se olemme”.
Ihmisen suurin onni on tehdä toiset onnelliseksi oman työnsä kautta, Leikas ajattelee. Eläkkeellä hän aikoo jatkaa alttotorven soittamista. Museokorttikin on hankittu.
Kuka olet? Kerro itsestäsi ja työurastasi.
− Olen Pia Leikas, ”eläkeuntuvikko”, jonka ”vapaan kanan” elämä alkoi marraskuun alussa. Jäin silloin eläkkeelle Hämeenkyrön seurakunnan kanttorin virasta, jota hoidin vuodesta 1997 alkaen. Tätä ennen olin ollut lukkarina Tampereen seurakunnissa. Kanttorin töiden välissä olin kymmenen vuotta aivan muissa hommissa.
− Olen syntynyt Tampereella, ja täällä asun edelleenkin. Lapsuusaika kului lähellä Viinikan kirkkoa. ”Osta sie kuule tuolle tytölle piano”. Näin kehotteli isääni aikoinaan tätini mies, joka oli kanttori ja Hellas-pianon edustaja. Niinpä sitten yhtenä elokuisena lauantaina 1962 olohuoneeseemme kannettiin uutuuttaan kiiltävä Hellas-shippendale. Syksyn korvalla marssin Aaronin sininen vihko kainalossa ensimmäiselle pianotunnille Aarre Hemmingin äidin luokse. Sittemmin vihkojen värit vaihtuivat.
− Työurani alkoi 1978 pienessä Aitolahden seurakunnassa Tampereella. Aitolahtea muistelen edelleenkin suurella lämmöllä. Toki aina ei ollut lämmin: joskus tammikuun paukkupakkasilla menimme melkein koko työntekijämuonavahvuudella eli yhdessä kirkkoherran ja diakonissan kanssa seurakuntailtaan läheiseen saareen jäätä pitkin, kirkkaan tähtitaivaan alla. Lykin potkukelkkaa, jossa oli diaprojektori.
Minkälainen koulutus sinulla on tehtävään? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
− Ylioppilaaksi tulon jälkeen opiskelin ensin Tampereen konservatoriossa ja sitten Sibelius-akatemiassa, josta sain päästötodistuksen 1981. Olin aloittanut urkujen soiton jo Tampereella, joten urut oli akatemiassa luonteva valinta pääaineeksi. Opettajani oli lämminsydäminen, ihana Tauno Äikää. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä valinnut toisin, eli laulun pääaineeksi, mutta eihän sitä kaikkea tajua nuorena. Tulipa hankittua kuitenkin vankka soittotaito ja laulukin sujuu.
− Koulutuksen jälkeen sain laskeutua seurakuntaelämän arkeen, jossa huomasin, että käytäntö saattoikin olla muuta kuin mitä olin ajatellut. Aika useinkin huomasin, että pieni hengellinen laulu toimi paremmin kuin urkusoolo. Ja nyt on sitten tämä digi-luu – aika, johon meikäläinen ei tietenkään koulutuksessa saanut mitään eväitä, koska olin syntynyt väärällä vuosisadalla. Se tuotti välillä ylimääräisiä ”kompin kaatumisia”.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
− Työurani vaikeimmat paikat ovat olleet pienten lasten tai nuorten siunaustilaisuudet sekä viime vuonna läheisen työtoverini kuolema.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mieleenpainuvaa työssäsi?
− Olen varustettu vilkkaalla mielikuvituksella ja lapsenmielellä. Hauskimmat hetket olen kokenut lapsityöntekijöiden kanssa. Mieleenpainuvin keikka oli jouluvaellus, jossa lukkari ylennettiin korkeimpiin sfääreihin. Sain olla kedolla jouluenkelinä yhdessä oikeiden lampaiden kanssa.
− Myös yhteisöllisyyden kokeminen työntekijöidemme kanssa oli mieleenpainuvaa. Perinteiset joulukonsertit järjestettiin yhdessä sillä periaatteella, että kaikki työmuodot musisoivat.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
− Minua on siunattu aina mukavilla työtovereilla, joiden kanssa työskentely on ollut suuri ilo. Olen saanut kohdata eri-ikäisiä seurakuntalaisia iloineen ja suruineen.
− Joskus työpäivät olivat pitkiä ja tuntui, ettei ehtinyt kunnolla palautua seuraavaa päivää varten. Jouluaattoisin jäin usein yömessun jälkeen työhuoneeseeni nukkumaan, jotta olisin jouluaamuna virkkuna ottamassa vastaan kirkkokuoroa kello 7 alkavaan äänenavaukseen.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
− Luonnossa liikkuminen, valokuvaus ja lukeminen alttotorven soitolla höystettynä ovat olleet vastapainoa työlle ja uusien voimien tankkauspisteitä.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
− Jumalanpalvelusuudistus, digiaika ja uudet työmuodot olivat oman työaikanani suurimmat muuttujat.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
− Toivon kirkon laskeutuvan yhä vaan alemmaksi ihmisten tasolle, jotta sanat kirkko ja seurakunta ymmärrettäisiin oikein: Mehän se olemme.
Minkä elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
− Geoge de Godzinsky on sanonut: ”Ihmisen suurin ilo on saada tehdä toiset onnelliseksi sen kautta, mitä voi heille itsestään ja oman työnsä kautta antaa.” Tämä hieno ajatus on kulkenut mukana työkalentereissani, koska näin olen itsekin halunnut työtä tehdä. Jaan siis tämän ajatuksen nyt myös vielä kentälle oleville.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
− Ensimmäisen työpaikkani kirkkoherra, nyt jo edesmennyt Juhani Päätalo ansaitsee aina ja ikuisesti sydänlämpöiset kiitokset. Oli helppo tulla ja aloitella kanttorin töitä hänen alaisenaan. Juhani arvosti, luotti, kannusti eikä puuttunut koskaan tekemisiini. Hänen kanssaan sain tehdä töitä sittemmin vielä Messukylän seurakunnassakin. Pitää kyllä sanoa, että kaikki muutkin esimiehet ansaitsevat suuret kiitokset.
Mitä harrastat? Mitä kaikkea aiot tehdä eläkeläisenä?
− Harrastuksiini on kuulunut aina luonnossa liikkuminen ja mökkeily. Valokuvaus, lukeminen ja elokuvat ovat puuskittaisia. Soitan alttotorvea kahdessa orkesterissa. Museokortti on hankittu.
− Nyt on myös aikaa hoitaa iäkkäitä vanhempiani, jotka vuosi sitten muuttivat samaan rivitaloyhtiöön jossa itse sinkkuna asustelen. Edelleen tarvitaan kalenteria, jotta kaikki lääkäri- ynnä muut menot pysyvät muistissa. Näinhän se elämä menee, he ovat aikanaan pitäneet huolta minusta, nyt on meidän vuoromme yhdessä sisareni kanssa pitää huolta heistä. Aikansa kutakin.
Kuva: Pia Leikaksen kotialbumi
Lue myös:
Kanttori Eliisa Pokki palveli samaa seurakuntaa yli 40 vuotta – ”Sanoma Kristuksesta on pääasia”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.