Emäntä Eine Kyllönen on kokannut ruokaa Orimattilan seurakunnan leiriläisille Mallusjoen leirikodissa jo 28 vuotta. Pienessä keittiössä kaikki tehdään alusta saakka omin käsin eikä eineksiä käytetä juuri koskaan.
– Sekajuurekset keittoihin tulevat pakasteena, mutta perunat kuorimme, lihat marinoimme ja lihapullat väännämme itse. Leivomme myös kakut, pullat ja vaaleat leivät, Kyllönen juttelee ja vahtii samalla kananpalasten kypsymistä uunissa. Tekeillä on kanakeittoa hiihtolomariparilaisille.
Rippileiriläisten suosikkiruokiin on kautta vuosikymmenten kuulunut spagetti ja jauhelihakastike. Keitotkin käyvät kuulemma hyvin kaupaksi.
– Maksaruokia ei sen sijaan ole kukaan pyydellyt.
Villeintä mitä Kyllönen on rippileiriläisille tarjonnut, on ollut kiinalainen ruoka, jota syötiin lattialla tyynyjen päällä istuen.
– Hommasin oikein syömäpuikotkin. Pikkuisen oli pelko pyllyssä, että syövätkö, mutta hyvin sekin nuorille kelpasi.
Työssä parasta leiriläiset, luovuus – ja vuorotyö!
Alunperin Eine Kyllösestä ei pitänyt tulla emäntää vaan lääkintäjumppari. Hän löi kuitenkin lukiokavereittensa kanssa vetoa siitä, kuka pääsee emäntäkouluun ja ovet aukesivat Kyllöselle. Sieltä opinnot jatkuivat niin, että hän valmistui kotitalousteknikoksi ja pääsi konsulentin töihin Sinuhelle.
– Kun tänne leirikeskukseen sitten etsittiin emäntää, päätin hakea paikkaa ja sain sen. Tässä työssä on luovaa vapautta. Kunhan pysymme budjetissa, saamme tehdä melkein mitä vain ja suunnitella vapaasti ruokalistat.
Kaikkein parasta työssä ovat Kyllösen mielestä kuitenkin leiriläiset: niin lapset, nuoret, vanhukset kuin vaikkapa kehitysvammaisetkin.
– Heiltä saan aina vilpitöntä, suoraa palautetta.
Alkuaikoina vuoro- ja viikonlopputyöt häiritsivät Kyllösen sosiaalista elämää. Pian sekä hän että hänen kaverinsa kuitenkin tottuivat asiaan.
Nuorena äitinä Eine Kyllönen koki epätyypilliset työajat jopa siunaukseksi.
– Kun minulla oli arkivapaita, tuli lapselle vähemmän hoitopäiviä. Viikonloppuisin isälle ja pojalle taas kehkeytyi aivan omia miestenjuttuja, kun olin töissä.
Keskustelu nuorten kanssa auttaa aina
Nuorten kanssa touhutessa Kyllönen kokee pysyvänsä ajan hermolla, vaikkei kaikista trendijutuista enää kärryillä olisikaan.
Joskus riparilaisia joutuu komentamaan hiljaisemmiksi ruokaillessa, koska ääni kimpoilee terävästi kaappien ovista ja uunin seinämästä. Korvat ovat kovilla. Toisinaan taas nuoria joutuu ohjeistamaan siitä, ettei vessapaperilla ja käsipyyhepapereilla sovi leikkiä.
– Se on sellaista ensipäivien jännitystä ja ajattelemattomuutta. Koskaan ei ole kuitenkaan tullut epätoivoinen fiilis. Kun nuorten kanssa keskustelee, se auttaa aina.
– Ja yhteistyö leirien vetäjien kanssa toimii hyvin. Joskus meinaa aivan työt unohtua, kun innostun juttelemaan jonkun työntekijän kanssa, Kyllönen sanoo.
Kilpailutus vie ruokahalun
Eine Kyllönen suree sitä, että kilpailutus ja jatkuva säästöjen hakeminen johtaa monissa pienissä kouluissa ja leirikeskuksissa oman keittiön sulkemiseen.
– Kun ruoka tuodaan keskuskeittiöstä, ei ruuan valmistuksen tuoksu enää herättele lasten ja nuorten ruokahalua.
Mallusjoen leirikodissa leiriläiset avustavat emäntää esimerkiksi siivoustöissä, ja emännällä on oma roolinsa kasvattajana. Esimerkiksi rippileireillä vaihtuva keittiöryhmä vastaa pöytien pyyhkimisestä ja ruokalan lattian lakaisemisesta sekä iltapalan lämmittämisestä ja iltatiskeistä. Toinen ryhmä imuroi pölykoirat käytäviltä päivittäin.
Seurakunnan yhteisöllisyys ei ole aina kultaista
Eine Kyllönen on pienestä saakka uskonut Jumalaan ja saanut tarpeen mukaan apua ylhäältä. Seurakunta ei ole koskaan ollut hänelle mörkö.
– Kun tulin töihin seurakunnan palvelukseen, minulle oli tärkeää päästä osaksi yhteisöä, jossa pidetään ihmisestä huolta. Ajan myötä olen tajunnut, ettei seurakunnan yhteisöllisyyskään ole pelkkää kultaista, herttaista auvoa. Kaikilla työpaikoilla on monenlaisia ihmisiä ja se on sekä rikkaus että haaste.
– Oma asenne ratkaisee paljon ja peiliin pitää muistaa vilkaista aina välillä. Siitä nautin, että tässä työyhteisössä ei ole tehdasmeininkiä. Työntekijät eivät ole koneita vaan ihmisiä.
Kyllönen on toisinaan haaveillut muutoksesta, työpaikanvaihdosta ja lisäopinnoista.
– Sitten olen aina päätynyt ajatukseen, että täällä on hyvä. Lieneekö se muutoksenpelkoa vai laiskuutta? Kyllönen virnistää.
Kuva: Minerva Seppälä.
Ilmoita asiavirheestä