Suviseurat olivat samanlaiset kuin aina. Perhe, suku, ystävät, hälinä. Pekka Aittakumpu oli ainoa, joka ei ollut sama kuin ennen.
Aittakumpu oli 25-vuotias. Koko lapsuutensa hän oli käynyt näillä vanhoillislestadiolaisen liikkeen juhlilla, joita odotettiin koko vuosi. Mutta rippikouluikäisestä lähtien hän ei ollut halunnut lähteä Suviseuroihin, eikä mihinkään seuroihin, vaikka oli koko elämänsä käynyt pyhäkoulussa, päiväkerhossa ja raamattuluokassa. Hän oli kertonut sen perheelleenkin: häntä ei enää kiinnostanut.
Jokin hänet silti sai tänne Sotkamon Suviseuroihin. Tänne hän tuli, ja täällä hän sanoi kaverilleen päätyneensä siihen, ettei Jumalaa ole olemassa.
Olin syrjäytymisvaarassa. Niin nykyään sanottaisiin.
Tuosta hetkestä on kulunut 12 vuotta. Nyt Pekka Aittakumpu on 36-vuotias. Hän on kulkenut pitkän matkan – ja saanut yhden synninpäästön, joka muutti kaiken.
Tällä vuosikymmenellä Aittakumpu on vaikuttanut vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtoportaassa. Vuonna 2015 hänestä tuli liikkeen Päivämies-lehden vt. päätoimittaja ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtoryhmän jäsen.
Tämän kuun alussa Aittakumpu luopui tehtävistään SRK:ssa ja aloitti seurakuntapastorin virassa Haukiputaan seurakunnassa Oulussa.
Pekka Aittakumpu ehdottaa, että haastattelu tehdään Oulun pääkirjastossa. Kirjasto on vaikuttanut siihen, miten hänestä tuli hän.
Aittakumpu syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi vanhimpana Kuusamossa. Isossa perheessä oli rikasta kasvaa. Ainoa harmi oli, että ensimmäinen veli syntyi vasta, kun Pekka oli kuuden. Isosiskon kanssa päästiin isoisän mukana kalareissuille, mutta Pekka kaipasi painikaveria.
– Kun veli syntyi, huomasin, ettei tästä ole painikaveriksi vielä vähään aikaan. Myöhemmin olen saanut hänen kanssaan painia, Aittakumpu naurahtaa.
Rippikouluiässä alkoivat vaikeudet. Usko ei kiinnostanut, eikä koulukaan. Opettaja sanoi, ettei Pekan kannattaisi lähteä lukioon. Hän opiskeli sähköalaa ja liiketaloutta, mutta molemmat ammattikoulun linjat jäivät kesken.
– Olin syrjäytymisvaarassa. Niin nykyään sanottaisiin.
Armeijan jälkeen Aittakumpu muutti Ouluun. Hän myi marketissa puhelinliittymiä ja kauppasi puhelinmyyjänä Kodin Kuvalehteä ja Me Naisia.
Mielessä kyti kriisi elämän sisällöstä.
19-vuotiaana Aittakumpu sattui saamaan käsiinsä Arto Paasilinnan romaanin. Hän ei muista, mikä kirja oli, mutta muistaa, mitä ajatteli.
– Jotenkin oivalsin, että ai, tällä tavallakin voi kirjoittaa.
Kirjallisuus oli lapsuudenperheestä tuttua. Äiti luki Pekalle paljon, ja alakoululaisena Pekka ahmi seikkailukirjoja: Nopsajalkoja, Korttelijengejä ja Viisikoita. Paasilinna sai kuitenkin Aittakummun oivaltamaan, kuinka rajattomasti kirjallisuus pystyi kuvaamaan ihmistä ja maailmaa.
– Minulle alkoi seljetä, että ehkä se, mitä teen elämässäni, löytyy kirjojen puolelta.
Aittakumpu alkoi opiskella avoimessa yliopistossa kirjallisuutta. Se oli mahdollista niillekin, jotka eivät olleet käyneet lukiota tai ammattikoulua.
Kaipasin synninpäästöä. Bongasin yhden vanhoillislestadiolaisen henkilön jostain julkaisusta ja soitin hänelle.
Sisarukset vetivät oikeasta narusta. Niin Pekka Aittakumpu ajattelee nyt.
Aittakumpu opiskeli kirjallisuutta ja mainitsi perheelleen Raamatun olevan oikeastaan aika mielenkiintoinen teos. Kun hän seuraavan kerran täytti vuosia, sisarukset antoivat Raamatun hänelle lahjaksi.
Aittakumpu oli alkanut opiskella yliopistolla myös filosofiaa, sillä hän etsi elämän tarkoitusta. Kysymykset eivät jättäneet häntä rauhaan: Miksi me olemme täällä? Mikä on elämän päämäärä?
Filosofian luennolla kävi ilmi, että Platonin mukaan kaiken takana täytyy olla absoluuttinen hyvyys. Se ei riittänyt Pekalle. Hänelle oikea vastaus löytyi Raamatusta, siitä sisarusten hankkimasta. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”.
– Filosofian sijaan löysin totuuden Jumalan sanasta ja ennen kaikkea Jeesuksesta.
Hengellisten piirien ulkopuolella kymmenen vuotta ollut Aittakumpu lähti kierrokselle uskonyhteisöihin: vapaakirkkoon, helluntaiseurakuntaan, lestadiolaisuuden eri haaroihin. Hän kävi kirjastossa tutkimassa liikkeiden lehtiä.
Evankeliumeissa oli toinenkin kohta, joka puhutteli Aittakumpua. Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ja lähetti heidät maailmaan. ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut”, Jeesus sanoi.
– Jotenkin kaipasin sitä synninpäästöä. Bongasin yhden vanhoillislestadiolaisen henkilön jostain SRK:n julkaisusta ja soitin hänelle. Koin, että hän saarnasi minulle synnit anteeksi ja minä sain sydämelleni rauhan.
Aittakumpu palasi lapsuutensa uskonyhteisöön. Enää hän ei halunnut äidinkielenopettajaksi. Hän halusi opiskelemaan teologiaa.
– Uskon löytäminen uudelleen oli mullistava kokemus. Tuli sellainen olo, että siitä olisi mukava kertoa muillekin.
{kuva_06c399f5-33e7-4987-b8a5-5552fa883b34}
Tytöllä oli punainen polkupyörä.
Pekka Aittakumpu oli aloittanut teologian opinnot avoimessa yliopistossa. Oli syksyinen lauantaiaamu, ja Pekka oli matkalla luennolle. Silloin joku ajoi ohi punaisella pyörällä, pysähtyi vähän matkan päähän risteykseen ja katseli ympärilleen.
– Kun tulin paikalle, hän kysyi tietä yliopistolle.
Hän oli Tiina.
Pekka ja Tiina alkoivat jutella ja totesivat, että olivat menossa samalle luennolle.
Kymmenen vuotta myöhemmin parilla on kuusi lasta. Vanhin on kahdeksanvuotias, nuorin vuoden ikäinen ”pallero”, kuten Pekka Aittakumpu sanoo.
Hän toteaa, että isyys on hänelle yksi elämän suurimmista asioista.
– Haluan olla läsnä oleva isä. Aina kun lapsi kysyy, että saanko tulla syliin, pyrin ottamaan hänet syliin. Ja silloinkin, kun lapsi ei pyydä.
Filosofian sijaan löysin totuuden Jumalan sanasta ja ennen kaikkea Jeesuksesta.
Usko ja rakkaus teksteihin yhdistyivät Päivämiehessä.
Ensimmäiset lehtijuttunsa Pekka Aittakumpu kirjoitti harjoittelijana Keskustan Suomenmaa-lehdessä. Kymmenen viime vuotta hän työskenteli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksessä: kesätoimittajana, toimittajana ja toimitussihteerinä, lopuksi vt. päätoimittajana ja viestintäyksikön esimiehenä.
Aittakummun mukaan aika Päivämiehessä oli antoisaa ja vaativaa. Hengellisiä asioita piti sanoittaa niin, että lehti ruokkisi lukijan uskonelämää. Samalla lehtityön aikataulut olivat kireitä ja päätöksiä piti tehdä nopeasti.
Nyt on uuden aika. Aittakumpu on aloittanut seurakuntapappina Haukiputaalla. Kutsumus seurakuntatyöhön on ollut vahva. Siksihän hän lähti opiskelemaan teologiaa, kertoakseen uskosta ihmisille.
– Seurakunnassa saa olla mukana ihmisten iloissa ja suruissa. Koen sen tosi merkityksellisenä ja arvokkaana.
Oulun seudulla vanhoillislestadiolaisilla papeilla riittää paljon töitä. Monet vanhoillislestadiolaiset pyytävät tilaisuuksiinsa oman liikkeen pappia, jos se vain on mahdollista.
Aittakumpu toivoo hänen työotteessaan seurakunnassa näkyvän, että hän on katsellut asioita ulkopuolelta.
– Toivottavasti se on auttanut minua ymmärtämään ihmisten erilaisia vakaumuksia ja ajattelutapoja.
Omassa elämässäni olen kokenut, että yhteiskunta tukee heikommassa asemassa olevaa mutta kannustaa yrittämään itse.
Ihottumaa, päänsärkyä ja hengenahdistusta. Haisevia vaatteita ja kodin tunkkaisuudesta kommentoivia tuttavia.
Joitakin vuosia sitten Aittakummun perhe osti Oulun Kiimingistä 1970-luvulla rakennetun omakotitalon. Talon rakenteista paljastui tavallinen tarina. Homekoira merkkasi paikat.
Talo pystyttiin korjaamaan, mutta Pekka Aittakummun päässä alkoi muhia. Hän ymmärsi, kuinka paljon kiistoja sisäilmaongelmiin liittyy. Rakentaminen ja kiinteistöjen kunnossapito on puutteellista. Se johtuu kiireestä, rahasta ja tietämättömyydestä.
Aittakumpu halusi kirjoittaa romaanin. Se oli ollut hänen haaveensa siitä saakka, kun hän nuorena tutustui Paasilinnaan. Hometalot olisivat aihe, johon voisi vaikuttaa kaunokirjallisuudella.
Iltaisin, kun lapset nukkuivat, Aittakumpu kirjoitti. Käsikirjoitus lähti kaikille kustantamoille, jotka tulivat Aittakummun mieleen. Pekka Aittakummun esikoisteos Home Sweet Home ilmestyi viime vuoden keväällä Arktisen Banaanin kustantamana.
Aittakumpu on halunnut vaikuttaa yhteiskuntaan muutenkin kuin kaunokirjallisin keinoin. Keskustan kuntapoliitikkona hän haluaa edistää lapsiin, nuoriin ja kouluun liittyviä kysymyksiä. 1980-luvun lapsena Aittakumpu kokee eläneensä yhteiskunnassa, jossa kaikista pidettiin huolta.
– Omassa elämässäni olen kokenut, että yhteiskunta tukee heikommassa asemassa olevaa mutta kannustaa yrittämään itse.
Aittakummun mieleen on jäänyt erityisesti eräs yläkoulun opettaja, joka rohkaisi eteenpäin myös häntä, vaativaa oppilasta.
{kuva_290063b6-9a3d-405f-9b36-8bf08e1588af}
Muutokset ja moniäänisyys eivät ole asioita, josta Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys tunnetaan. Päivämiehen päätoimittajana Pekka Aittakumpu on tasapainoillut sananvapauden ja SRK:n virallisen kannan välillä.
Aittakumpu on toivonut, että tässä haastattelussa ei puhuta kirkkopolitiikkaa. Myös liikettä koskevat kysymykset saavat hänet pitämään pitkiä taukoja.
Kotimaa haastatteli Pekka Aittakumpua uutisjuttua varten syksyllä 2016. Päätoimittaja oli tuolloin poistanut Päivämiehen verkkosivuilta ehkäisyä pohtineen blogikirjoituksen. Hänen mukaansa nimimerkillä julkaistu kirjoitus jätti tulkinnanvaraa siitä, mikä on SRK:n kanta ehkäisyyn.
Aittakumpu toteaa nyt, että Päivämiehessä asioita tarkastellaan Raamatun pohjalta.
– Kipeitäkin asioita pyritään käsittelemään, mutta ajattelen, että ihmiset tarvitsevat nykyään Raamatusta nousevaa toivon näköalaa.
Voiko maailmaa sitten muuttaa vanhoillislestadiolaisuudessa? Saako liikkeen sisällä sanoa, mitä mieltä on? Aittakummun mukaan Päivämieheen tulee palautetta ihmisiltä, jotka ovat asioista eri mieltä kuin SRK.
Julkaistaanko näitä palautteita?
– No, niitä peilataan siihen toiminta-ajatukseen, että onko teksti mielestämme raamatullinen.
Mikä omassa liikkeessäsi on rakkainta, entä raskainta?
– Syntien anteeksiantamus on rakkainta. Raskaaksi en koe oikeastaan mitään. Uskominen on mielestäni kevyttä ja vapaata. Jos jokin on raskasta, se on itsessä asuva syntisyys.
Miten vanhoillislestadiolainen synninpäästö sitten tuntuu erilaiselta kuin se synninpäästö, jonka pappi julistaa luterilaisessa messussa joka sunnuntai?
Siihen Pekka Aittakumpu ei halua sanoa mitään.
On elämäni isoin asia, että sain uskon lahjan takaisin.
Sen sijaan Pekka Aittakumpu haluaa puhua siitä, mitä usko hänelle nyt merkitsee. Sitä, että hänen elämällään on pohja ja hänellä on rauhallinen olo.
Aittakummulle usko antaa iankaikkisen elämän toivon.
– Ajallinen elämä on pohjimmiltaan aika lyhyt. Jeesus opetti, että älkää kootko aarteita maan päälle. Uskon pitäisi säilyä tärkeimpänä asiana.
Aittakumpu sanoo, että etsiessään totuutta filosofiasta hän yritti selittää kaiken järjellä. Nyt hän ajattelee, ettei se ole mahdollista.
– On elämäni isoin asia, että sain uskon lahjan takaisin. Sain sen kokemuksen, että vaikka kaikkea ei ymmärrä, kaikella on tarkoituksensa.
Kuvat: Jaani Föhr
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä