”Luulimme varautuneemme kaikkeen. Mutta emme olleet varautuneet 10 000 kynttilään.” Näin muisteli jälkikäteen DDR:n turvallisuuspalvelun työntekijä ratkaisevia hetkiä. Hänet oli määrätty kukistamaan Leipzigissa loppuvuodesta 1989 yltyneitä mielenosoituksia aseellisesti, mutta annettua ampumiskäskyä ei sitten toteutettukaan.
Mikä viime kädessä johti diktatuurin väkivallattomaan murenemiseen Saksassa, kun samoihin aikoihin Romaniassa suuri määrä ihmisiä kuoli viranomaisten ampumiin luoteihin? Tämä ero askarrutti minua noihin aikoihin paljon.
Syynä pohdintaan oli myös se, että asuimme vaimoni kanssa tuolloin pari vuotta kriisipesäkkeiden välissä Budapestissa, ja sitten vielä vuoden Berliinissä, musiikkia opiskelemassa. Maantieteellistä etäisyyttä Unkarista Transsilvaniaan ei ollut paljon, ja unkarilaistenkin järkyttyneisyys oli käsin kosketeltavaa.
”On vaarallista kytkeä korkeakulttuurin klassikoita päivänpolitiikkaan, otan riskin”
Satuin tuolloin hankkimaan Peter Schreierin 80-luvun puolivälissä johtaman levytyksen Bachin
Johannes-passiosta ja kuuntelin sitä paljonkin. Levyllä laulaa Leipzigin Radiokuoro ja soittaa Dresdenin Staatskapelle. Schreier on samalla sekä evankelista että tenorisolisti.
Dresdenin Kreutzchorissa jo lapsena muusikonuransa aloittanut Schreier on imenyt Bachinsa äidinmaidossa ja laulajana hän saa kuorosta irti todella paljon. Hienossa levytyksessä minua puhutteleekin eniten juuri kuoron osuus.
On vaarallista kytkeä korkeakulttuurin klassikoita päivänpolitiikkaan, mutta otan riskin.
Johannes-passio Schreierin levytyksenä joka tapauksessa auttoi minua aluksi esittämäni kysymyksen työstämisessä. Tajusin vähitellen: Saksassa on todella pitkä sekä teologian että musiikin harjoittamisen perinne Mestari Eckhardista
Paul Tillichiin ja Edith Steiniin, Schützistä
Hindemithiin, puhumattakaan sodanjälkeisestä ajasta. Parhaimmillaan se voi tuottaa jotain sellaista kuin tämä levy tai Leipzigin Nikolainkirkon maanantairukousten järjestäjien tapa toimia vuonna 1989.
”Kreuzige! – Ristiinnaulitse!” Kun levytystä 1980-luvun puolivälissä tehtiin, oli DDR:n sisäinen hajoaminen jo pitkällä. En voi olla ajattelematta sitä, kun kuuntelen passion joukkokohtausten ja turbakuorojen raivoa ja vimmaa.
”Avautuu järkyttävä perspektiivi siihen, mikä meissä viime kädessä on totta”
Ajattelen Leipzigin Radion kuorolaisia 1980-luvulla. Kun kulttuurin keskiössä on jo vuosisatoja ollut tällainen evankeliumitekstin ja musiikinharjoituksen synteesi, niin suoraan sanottuna ei ole ihme, että tiukan paikan tullen Stasin pojilta loppuivat keinot.
Evankelistan kirjaamat tekstit ja Bachin säveltämä musiikki avaavat niin järkyttävän perspektiivin siihen, mikä meissä viime kädessä on totta. Ne havahduttavat siihen, miten hulluja me kaikki lopulta olemme mylviessämme ja huutaessamme Jumalaamme ristiinnaulittavaksi. Kun sille hulluudelle annetaan tällä tavoin hahmo, kun se tulee käsitettäväksi: silloin aukeaa myös aito mahdollisuus katumukseen. Kun hulluus näytetään näin alastomana, putoavat valheilta naamiot.
”Pietari ajattelemattomuuksissaan kieltää Jumalansa.” Turbakuorojen raivoa vasten asettuu koraalien yhteinen rukous. Mutta niissäkään Bach ei harjoita mitään biedermeier-hartautta. Dissonanssien viiltävyys esimerkiksi koraalissa Petrus der nicht denkt zurück tuodaan Schreierin levytyksessä iholle.
Jumalan armo ei ole halpaa, kuten Dietrich Bonhoeffer aikoinaan kiteytti. – Kun ajattelee Bonhoefferin rakkautta musiikkiin, säveltäjässä herää haikeus: voi kun joku teologi Suomessa jatkaisi Mannermaa-vainaan Kontrapunkteja-artikkelin pohdiskeluperinnettä!
”Jeesus oli tuoli”
Schreierin levytyksen ohella Johannes-passiosta on toinenkin tulkinta, joka paljon myöhemmin tällä vuosikymmenellä puhutteli minua syvästi.
Näin Espoon Sellosalissa puolinäyttämöllisen toteutuksen teoksesta, jonka ohjaajana oli Erik Söderblom. Oopperakulttuuri 1700-luvun alkupuolen Saksassa oli sen verran heikossa hapessa, ettei Bach tullut lajiin koskaan tarttuneeksi. Johannes-passio joka tapauksessa tihkuu dramaattisuutta, johon Söderblom sitten tarttui muistettavalla tavalla.
Söderblomin versiossa osa rooleista laulettiin konserttiesityksen tapaan, osa näyteltiin. Jeesuksen musiikki laulettiin concertante, mutta samaan aikaan näyttämöllä Jeesus oli tuoli – sellainen paremmasta herrainvaatehtimosta tuotu tuoli, jonka selkänojan takana oli vaatepuu ja siinä riippui takki.
Draama tiheni näyttämöllä siten, että kuorolaiset alkoivat vähitellen lähestyä tuolia. Aluksi epäröiden, vähitellen yhä röyhkeämmin ja lopulta he kaatoivat tuolin keihäällä. Tässä havainnollistuu kärsimyshistorian ydin: koskemattomuuteen kajoaminen. Bachin musiikki suree sitä musiikillisilla keinoillaan. Kajoaminen visualisoitiin näyttämällä Jeesus avuttomana esineenä, joka lopulta kaadetaan vihan vimmassa.
Modernissa teatterissa ja näyttämöilmaisussa on usein kiinnostavaa se, miten kekseliäästi ohjaajat ja lavastajat tekevät asioita näkyviksi.
Samalla Söderblom havainnollisti hyvin sitä, miten mieletöntä meidän kristillisessä kontekstissamme on ylipäänsä puhua jumalanpilkasta. Passiokertomuksessa Jumala alistui pilkattavaksi tavalla, josta kukaan ei enää pysty panemaan paremmaksi. Samalla kertomus taittaa pilkalta kärjen.
”Touhukasta jumalanpilkasta mylvimistä ei tarvita”
On kulttuurimme ja uskomme kannalta elintärkeää, että keskuudessamme on Bachin, Schreierin ja Söderblomin kaltaisia taiteilijoita, joilla on kanttia ja taitoa lähestyä näin rankkaa aihepiiriä taiteensa keinoin!
Touhukasta ”jumalanpilkasta” mylvimistä ei tarvita, mutta sitäkin enemmän evankeliumin tekstien jatkuvaa ja tarkkaavaista lukemista ja artikuloimista kaikin keinoin, musiikillisilla ja muilla! Vain sitä kautta on mahdollisuus kasvaa käsittämään, mikä viime kädessä on totta, meissä ihmisissä, ja Jumalassa, joka Jeesuksessa ”asui keskuudessamme”.
Ovatko tässä esitellyt taideprojektit, Schreierin levytys ja Söderblomin ohjaus sitten elitismiä? Kyse voi olla pikemminkin katu-uskottavuudesta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Leipzigin rukoustilaisuuden järjestäjien oivallus lähteä vuonna 1989 Stasin aseita vastaan kulkueessa kymmenentuhannen kynttilän kera kertoo luovuudesta ja rohkeudesta. Niiden viljeleminen on myös kaiken taiteenharjoituksen ydintä.
Suhtautuminen taiteeseen ja taiteilijoihin on suomalaisissa kirkoissa liian usein juuri niin luokatonta, kuin Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat kuvaa. Yksi tapa pyrkiä tästä nihkeydestä eroon voisi olla se, että teologian opintoihin sisällytettäisiin nykyistä enemmän esimerkiksi juuri musiikin teologiaa.
Taannoin näin TV-dokumentin, jossa romanialaissyntyinen, pitkään Saksassa elänyt kapellimestari Sergiu Celibidache vieraili vuosikymmenien poissaolon jälkeen synnyinmaassaan 1990-luvulla. Hän moitti ankarasti sikäläistä musiikkielämää keskinkertaisuuteen vajoamisesta. Mielestäni tässä moitteessa kyse ei ole mistään elitismistä. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.
Kirjoittaja on espoolainen säveltäjä.
Kuva: Päivi Karjalainen
Lue myös:
Essee: Matteus-passio kuljettaa tuskaan ja lohtuun
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä