Suru tekee kipeää. Se repii riekaleiksi ja saa sielusi sekaisin. Se karjuu kehossa ja vaatii väistämään vastaantulevia. Se on kokijalleen näivertävää – suorastaan saatanallista – ja kuitenkin samaan aikaan haikeansuloista.
Hautasin poikani kesällä 2023 ja veljeni kaksi kuukautta sitten. Suru on satuttanut syvästi, enkä ole toipunut vieläkään. Enkä toivu, mutta opettelen elämään suruni kanssa.
Olin ollut poikani kanssa tekemisissä päivittäin. Nauroimme samoille asioille. Suunnittelimme tulevaa. Perjantaina viestittelimme. Lauantaina istuin tuttavan hautajaisissa. Sunnuntaina lähdin ulkomaille.
Maanantaina kuulin poikani kuolemasta. Seuraavana päivänä saavuin takaisin Suomeen. Yksi ystävä oli lentokentällä vastassa, hän ei puhunut paljon. Sen jälkeen suru on ollut riuduttava, haikeansuloinen seuralainen.
OLEN KRISTITTY, pappi ja ollut neljä kertaa rauhanturva- ja kriisinhallinta tehtävissä. Minut on koulutettu siihen, miten kuolema kohdataan ja miten siinä ja sen jälkeen toimitaan. Olen Afganistanissa, Libanonissa, Israelissa ja Syyriassa ”kuoleman varjon maissa” oppinut, mitä kuolemantapauksessa ja sen eri vaiheissa tehdään. Olen siis kuoleman ammattilainen.
Poikani kuoleman jälkeen en kuitenkaan osannut enää mitään. Kun puolitoista vuotta myöhemmin olin juuri oppinut jollain tavalla elämään asian kanssa, kuoli veljeni. Enää en tiedä kuolemasta mitään. Kysykää muilta, sillä Suvi Teräsniskaa lainaten olen ”kuin ilmapallo vaan, irronnut narustaan. En yksin täällä kiinni mistään saa”.
Juice Leskinen sen jo tiesi: kaikki me kuolemme – myös hölkkääjät. Poikani ei hölkännyt, mutta harrasti luonnossa liikkumista, eräretkeilyä ja suunnitteli kanssani seuraavaa yhteistä vaellusta. Mutta sitten hän kuoli, 36-vuotiaana. Lähtöjärjestys oli väärä. Puolitoista vuotta myöhemmin kuollut veljeni oli sanonut kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, että hänen olisi pitänyt mennä ennen poikaani.
VAIKKA SANON, etten tiedä mitään kuolemasta, otan esille kolme asiaa, jotka ovat tulleet vastaan näinä surun vuosina.
Ensinnäkin emme tiedä, miltä se tuntuu toisesta. Et tiedä, miltä minusta tuntui koskettaa oman pojan kylmää otsaa ennen kuin arkku suljettiin. Et tiedä, miltä 11-vuotiaasta lapsesta tuntui laittaa isänsä arkkuun yksi rakkaimmista leluistaan. Miltä pikkusiskoista tuntui aikuisina saattaa isoveli, jonka johdolla he leikkivät lapsena. Tai miltä äidistä tuntui laittaa lapseltaan lahjaksi saamansa pieni puinen risti siihen samaan arkkuun, tai miltä minusta tuntui laittaa sinne se minulle rakkain matkaikoni, josta en olisi ikinä halunnut luopua. Sitten kansi suljettiin.
Toinen lapsensa kuolemalle luovuttanut voi aavistaa jotain siitä, miltä se tuntui ja tuntuu. Minulle se on ollut riuduttavan repivää ja kuitenkin säkenöivää valoa pimeydessä. En minä silti tiedä, miltä sinusta tuntuu, kun joudut luopumaan rakkaastasi. Voimme aavistaa jotain, mutta emme oikeasti tiedä, miten toinen sen kokee ja miten se toista näivertää.
Kun poikani oli kuollut, päätimme vanhempina, että kerromme asian julkisuuteen vasta hautajaisten jälkeen. Siis kolme viikkoa myöhemmin. Sitä ennen kerroimme vain läheisille ja luotetuille. Osa tuhansista sosiaalisen median kavereistani ihmetteli, miksi niin aktiivinen kirjoittaja oli nyt täysin hiljaa. Suru oli vaientanut minut. Tehnyt mykäksi. Kysykää muilta.
Lääkäri kysyi, paljonko haluan sairauslomaa. Sanoin, että pistä kolme ja puoli viikkoa. Sillä vältyin menemästä työpaikan kesätapahtumaan ja kertomasta 150 ihmiselle, mitä minulle kuuluu. Sain viipyä yksin haikeansuloisessa surussani. Sain kävellä Mikkelin kaduilla rauhassa omissa ajatuksissa. Pyöräillä mustien lasien takana kyynelten kuivuessa poskiltani alamäissä. Suurin osa vastaantulijoista ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
Poikani hautajaispäivänä Mikkeliin valittiin uusi piispa. Maakuntalehden toimittaja pyysi etukäteen johonkin vaalipaneeliin. Sanoin, että on muita menoja. Muiden laskiessa iltapäivällä uuden piispan ääniä laskimme toisaalla arkun maahan. Illalla kuulin jostakin, että toinen ehdokkaista valittiin. Ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kuukausi poikani kuoleman jälkeen veneporukan kollegat antoivat minun olla rauhassa, kun näkivät miten rasitettu olin. Syksyllä, kolme kuukautta myöhemmin, menin sählyporukkaan.
Osa ihmetteli, miksi pelasin niin huonosti. En kertonut. Olin surusta synkkä. ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun.” Paavo Ruotsalainen olisi kysynyt: ”Voiko varjo olla kirkas?”
Tätä se on, kun ei osata kunnioittaa toisen aikaa eikä tiedetä, milloin pitää olla hiljaa. Surua he saalistavat, vaikka kukat kuihtuvat surussani suloisen hitaasti.
TOISEKSI SURU on helvetillisen yksinäistä, vaikka se on julkista. Kuolema on nimittäin edelleen julkinen asia, vaikka suruharsoja ei enää käytetä, mustat vaatteet ovat vähentyneet, ja kukkakaupat tietävät, että usein yksi ruusu riittää. Osaamme lähettää adressit ja kortit. Sanoa ”otan osaa”, vaikka en tiedä, minkä osan tästä surustani olisit valmis ottamaan kannettavaksi. Osaamme uteliaana kysyä, mihin hän kuoli, puhua siitä, miten hän oli hyvä ihminen, ja olla sopivassa kohtaa hiljaa.
Opin kiertämään kaukaa kaikki olalle taputtajat, kuoliaaksi ymmärtävät, oman surunsa esittelijät ja Jumalan tahdon tietävät. Tai sanoin heille: älä kommentoi, älä selitä, älä yritä ymmärtää oikein. Osan kysyjistä sain hiljaiseksi. Kuten Blind Channel laulaa: ”All you can hear is your own voice.”
Omaa suruani kävin läpi kirjoittamalla. Niille tuhansille, joille se oli mahdollista, jaoin kokemustani sosiaalisen median kautta. Seurauksena oli sadat myötäelävät hymiöt ja kommentit. Jaksoin katsoa ja lukea ne, vaikka yhteenkään en vastannut. Muutamat kollegat sanoivat, että sanoitan satojen ihmisten tunteita. Niiden, jotka tietävät, miltä tuntuu pelätä ja odottaa puhelua, jota et haluaisi kuulla. Soittoa, joka kuitenkin tulee, kun et enää odota. Lapsesi on kuollut.
Koska kuolema ja suru on julkista, totta kai myös julkinen sana kiinnostuu siitä. Olen itsekin tietokirjailija, päätoimittaja ja haastattelujen kirjoittaja. Ymmärrän, että uusia juttuja ja artikkeleja pitää kirjoittaa. Jossakin vaiheessa tajusin, että jo puolenkymmentä toimittajaa on pyytänyt haastattelua. Vastasin heille ystävällisesti, että kaikella on aikansa. Nyt ei ole sen aika. He ymmärsivät.
Eräs toimittaja otti yhteyttä syyskuussa. Kertoi, että hänellä on yhteyksiä suurilevikkisiin lehtiin, joissa näitä haastatteluja on julkaistu. Poikani oli ollut haudassa vasta muutaman kuukauden ja hautakivikin vielä hankkimatta. Tätä se on, kun ei osata kunnioittaa toisen aikaa eikä tiedetä, milloin pitää olla hiljaa. Surua he saalistavat, vaikka kukat kuihtuvat surussani suloisen hitaasti.
KOLMANNEKSI SURUNI ei ole maailman ainoa kiinnostava asia. Puolisonsa menettänyt ystäväni kertoi, mikä häntä auttoi omassa menetyksessä ja surussa. Hänelle oli sanottu: ”Sinä kuitenkin elät!” Tajusin, että muuallakin kuollaan. Erityisesti Ukrainassa ja Gazassa.
Aloin miettiä tätä riuduttavassa surussani, kun poikani tuli vastaan joka paikassa. Kaduilla 30–40-vuotiaat, tatuoidut miehet olivat poikiani, ja Facebook muistutti yhteisistä kokemuksistamme. Eräänä heinäkuisena päivänä se muistutti, kuinka olimme kahtena peräkkäisenä vuotena tavanneet sinä päivänä ja vaeltaneet Mäntyharjun rannoilla. Jokin musiikki sai kyyneleet silmiin, kadun kohta, jossa olin kävellyt hänen kanssaan, kouraisi, ja kuppila, jossa olimme istuneet yhdessä, nosti muistot pintaan. Kotini seinällä kuva pojastani ja kaikista lapsistani jähmetti minut sohvalla paikalleni. Eikä häntä enää ole.
Tein kuitenkin työni ilmeisesti kohtuullisen hyvin. Johdin kokoukset, pidin puheet ja edistin hyviä hankkeita. Samaan aikaan suru riudutti sisintäni haikeansuloisesti. Joskus heräsin yöllä yhtäkkiä. Huomasin puhuvani pojalleni, niin kuin ennenkin. Kysyin, juoko hän kahvia, kunnes tajusin, että hän on Savonlinnan Talvisalon hautausmaalla.
Parasta lohtua sain muilta lapsensa menettäneiltä. Yksi sanoi, että olemme kohdanneet jotakin sellaista, mikä ei koskaan lähde elämästä. Mutta että opimme elämään sen kanssa, ja on aivan sama, minkä ikäisen lapsen menettää. Oma lapsi on aina lapsi.
Jossakin vaiheessa huomasin, että on ollut päiviä, jolloin asia ei ole ollut enää päällimmäisenä mielessä. Sitten veljeni soitti kertoen, että yksi veljistämme on kuollut. Tunsin, että elän samaa saatanallista mutta haikeansuloista surua. Heräsin öisin. Vaivuin kokouksissa omiin ajatuksiini. En paljastanut, että suren edelleen, enkä tiennyt, mitä muut näkivät minusta.
Uutiset kertoivat, että ihmisiä kuolee muuallakin. Mutta minä elän. Edessä on kolmas kesä poikani kuolemasta. Ostamani keltaiset kukat avaavat terälehtensä.
Kirjoittaja on mikkeliläinen toiminnanjohtaja ja kirjailija
Ilmoita asiavirheestä