Istuimme illallisella, neljä ystävystä, kaikilla omat kuulumisensa.
Yksi halusi puhua junamatkoista pienten lastensa kanssa. Hänestä tuntui, etteivät lapset olleet tervetulleita yhteiseen tilaan. Yksi matkustaja oli yrittänyt kiilata nelivuotiaan edestä istumapaikalle. Toinen oletti, että ahtaassa junan eteisessä rattaat väistävät polkupyörää.
Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, vaan toistuva kokemus kaupungilla liikkuessa.
”Suomi on lapsivihamielinen yhteiskunta”, hän väitti.
Minä jatkoin, että samaa vihamielisyyttä taitaa kokea moni: ikääntyvät, teinit, vammaiset ihmiset.
Rasismiin saakka emme edes päässeet.
Tapaamisen jälkeen pohdin, kuka on se ihannekansalainen, jota ei syrjitä ja johon muita verrataan. Se, joka ei ole toisten tiellä.
Erilainen ei tietenkään saa olla. Lisäksi luulen, että toimintakyvyn pitää olla priimaa.
Ikänsä puolesta ihanteellinen kansalainen on ehkä pärjäävä nuori aikuinen, tuottavaksi ehtinyt muttei vielä ruuhkavuosien uuvuttama.
Sitten mieleeni tuli vastenmielinen ajatus. Onko jopa minuus mielestämme todellisinta silloin, kun olemme kaikkein toimintakykyisimpiä? Siis: ajattelemmeko, että ihminen on eniten oma itsensä terveimmillään, terävimmillään ja kuntohuipussaan?
En ole varma, liittyvätkö arvostuksemme enemmän ikään vai suorituskykyyn. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että minuutta pidetään todellisimpana vaiheessa, jossa ollaan parhaassa tikissä – ja tietysti kulutetaan eniten.
Sillä on yhteiskunnalliset seurauksensa. Se, että ajattelemme lapsuuden olevan jonkinlaista esiminuutta ja vanhuuden jälkiminuutta, vaikuttaa siihen, miten joukkona suhtaudumme lapsiin ja vanhuksiin.
Minuudet ovat kuin maatuskanukkeja: iän myötä tulee lisää kerroksia, joita kuoria.
PERSOONALLISUUDEN MUODOSTUMISEEN vaikuttavat synnynnäinen temperamentti ja varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteet. Jälkimmäiset opettavat minän ja sinän rajoja. Se on välttämätöntä ehjälle minuudelle.
Uhmaiässä minä vahvistuu, murrosiässä samoin.
On selvästi houkuttelevaa ajatella, että nuoruuden minä olisi pysyvä minä. Että olisi olemassa jokin aito minä. Sitähän julkinen puhekin vahvistaa: Löydä oma juttusi! Ole oma itsesi!
Tiedepiirit ovat aina olleet keskenään erimielisiä siitä, mikä osuus ihmisen persoonallisuudesta on perimän ja mikä ympäristön vaikutusta. Yhä useammin kuitenkin ajatellaan, että persoonallisuus muuttuu läpi elämän.
Psykoterapeutti ja tietokirjailija Katriina Järvinen toteaa kirjassaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme, että eri elämänvaiheissa ihminen voi olla eri minä. Minuudet ovat kuin maatuskanukkeja: iän myötä tulee lisää kerroksia, joita kuoria.
Järvinen lainaa sosiologi Erving Goffmania, jonka mukaan minuus ei ole yksilön ominaisuus, vaan syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen moraalisista säännöistä. Yksilöillä on siis kokoelma kasvoja, jotka ovat lainassa yhteiskunnalta.
Mielestäni on selvää, että jos yhteiskunta antaa minuuksia yksilöille, se antaa niitä myös ikävaiheille.
SUURIN OSA meistä käyttäytyy ainakin jonkin verran eri tavoin erilaisissa tilanteissa, eri ihmisten seurassa ja eri elämänvaiheissa.
Muutos kuitenkin pelottaa meitä. Harha minän pysyvyydestä luo turvaa. Siksi kartamme muutoksessa ja erityisesti kriisissä olevia ihmisiä.
Päädyin lukemaan verkosta kiinnostavaa artikkelia minuuden muutoksista. Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistun artikkelin oli kirjoittanut filosofian tohtori Ahti Lampinen.
Soitin Lampiselle. Kävi ilmi, että hänen 15 vuoden takainen väitöskirjansa liittyi luonnontieteiden filosofiaan, ei juurikaan minuuteen. Tutkimusta kuitenkin ohjasi systemaattisen teologian professori ja Luther-tutkija Eeva Martikainen.
Ohjaajansa innoittamana Lampinen kiehtoutui Lutherin vanhurskauttamisopista ihmisyyden muutostarinana: kuinka kadotuksen tilassa oleva ihminen tulee lain paljastamaksi ja päätyy Kristuksen pelastustyön kautta jatkuvaan muutoksen tilaan.
Lampinen alkoi kirjoittaa – enimmäkseen pöytälaatikkoon – filosofisia tekstejä muun muassa siitä, miten minuus muuttuu kriiseissä: Alkoholisti saattaa päätyä tilanteeseen, jossa lähiympäristö ei kestä häntä. Uskonnollisen yhteisön jäsen voi kokea, että hänen on lähdettävä.
Lampinen ajattelee, että minuus määrittää niin monia asioita, että siihen kohdistuva muutos voi tuntua kaiken muuttumiselta. Todellisuus, sellaisena kuin ihminen on sen tottunut tuntemaan, uhkaa kadota kokonaan.
Siksi minuuden pysyvyyttä suojataan viimeiseen asti.
Asian äärellä ollaan Ylen draamasarjassa Queen of Fucking Everything, jota puoli Suomea on alkuvuonna kerääntynyt katsomaan. Sarjassa Laura Malmivaaran näyttelemän päähenkilön on selvittävä yllättävistä miljoonaveloista. Vielä vaikeampaa taloudellisen menestyjän on hyväksyä identiteetin muutos. Minäkuvan säilyttämisestä tulee niin tärkeää, että rikoksetkin ovat siitä pieni hinta.
Muutos on kuitenkin vääjäämätön. Entiseen minuuteensa takertuessaan päähenkilö Linda päätyy omaksumaan yhä syvemmin uuden identiteetin, rikollisen minuuden.
Ehkä muistisairaan minuus ei katoa. Sairastunut elämä on uusi kerros minuudessa, yhtä totta kuin aiemmatkin.
YKSI PELOTTAVIMMISTA muutoksista on sairastuminen muistisairauteen, kenties siksi, että se ravistelee minuutta niin perustavalla tavalla. Suomessa muistisairausdiagnoosin saa joka vuosi 23 000 ihmistä. Muutos koskettaa siis monia, sairastuneiden lisäksi suurta läheisten joukkoa.
Monet läheisistä sanovat, ettei muistisairas ole enää sama ihminen, joka hän oli. Muistisairaan kuvaillaan menettäneen itsensä. Äskettäin ilmestyneessä kirjassa Puolisoni Alzheimer Markku Niskanen kertoo tarinansa muistisairaan rinnalla. Hänelle puoliso ei ollut lopuksi enää Maila, jonka kanssa hän oli elänyt 50 vuotta. Vaimon tilalle tuli kokonaan toinen persoona, Alzheimer.
Muistisairauksien oireet ovat monenlaiset. Joskus tragedia on kohtuuton sekä sairastuneelle että omaisille. Läheinen voi tuntua totaalisen vieraalta, hän voi olla ilkeä ja aggressiivinen.
Toisaalta aina niin ei ole. Muistisairaan perheenjäsenenä toistakymmentä vuotta eläneenä en puhuisi minuuden katoamisesta, vaikka myönnän, että lopullinen kokemus asiasta on aina vain sairastuneella itsellään. Sen kuitenkin tiedän, että minuutta ei ole vain kognitiivinen kyvykkyys. Minästä kertovat tutut katseet, kosketukset, nauru, itku.
Haluankin sanoa: Ehkä muistisairaan minuus ei katoa. Sairastunut elämä on uusi kerros minuudessa, yhtä totta kuin aiemmatkin. Ennakoimaton, toisenlainen, tuskallinenkin, mutta osa häntä.
Jos emme hyväksy sairautta osaksi minuutta, emme hyväksy sairautta osaksi ihmisyyttä.
ERÄS ASIA yhdistää pieniä lapsia ja muistisairaita ihmisiä. He eivät voi esittää itseään sosiaalisessa mediassa.
Minuuden rakentaminen ilmenee tässä ajassa someperformansseina. Niissä elävät rinnakkain vaihtoehtoiset minuudet, ihanneminuudet, jopa valeminuudet.
Usein kuitenkin tuntuu, että somesta osattomien minuus on todellisinta minuutta. He eivät esitä olemista, vaan ovat.
Some on silti todiste siitä, että minuus rakentuu aina suhteessa toisiin ihmisiin. Samasta syystä koin irvokkaaksi Ylen tuoreen uutisen, jonka mukaan hyvinvointialueet pyrkivät suursäästöihin korvaamalla vanhusten – pitkälti muistisairaiden – kotihoitoa etähoivalla.
Professori Teppo Kröger sanoi uutisessa, että digitalisaatio ei vie ketään vessaan.
Ei niin, eikä kohtaa ketään. Etäyhteydessä kadotetaan aivan kaikki, millä muistisairaan voi tavoittaa.
Huonon itsetunnon kanssa kamppaileva vie saman painin jumalasuhteeseensa.
RAAMATUN LÄVISTÄÄ Jumalan suhde ihmisiin, meidän minuuteemme.
Emeritusprofessori Paavo Kettunen tunnetaan hengellistä häpeää käsittelevistä kirjoistaan, mutta viime vuosina hän on kirjoittanut myös hengellisestä minuudesta. Kettusen mukaan hengellistä elämää elävä heijastelee jumalasuhdettaan koko minuudessaan, sen yksityisessä ja sosiaalisessa puolessa, ihanneminuudessakin.
Huonon itsetunnon kanssa kamppaileva vie saman painin jumalasuhteeseensa.
Jumalan kanssa paini tunnetusti Vanhan testamentin Job, joka valitti:
”Muista, että olet itse minut tehnyt maan savesta! Nytkö teet minut maan tomuksi jälleen? Sinä vuodatit minut kuin maidon astiaan, sinä kiinteytit minut muotooni kuin juuston, olet pukenut minut lihaan ja nahkaan, liittänyt luilla ja jänteillä minut kokoon.”
Siinä ovat yhtä ruumis, mieli ja sielu, Jumala ja ihminen, tuska ja luottamus. Jobin hengellinen minuus.
Luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelman ytimeksi on valittu psalmi 139. ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut”, psalmissa kirjoitetaan.
”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. – – Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Psalmin kirjoittaja luottaa, että Jumala tuntee ihmisen minuudet.
Ne kaikki.
Ilmoita asiavirheestä