Kirjoitin kerran Facebookiin päivityksen, joka koostui lyhyestä sitaatista: ”Nyt siis, rakas ystävä, voiko sinulle olla haitaksi että sallisit Jumalalle mahdollisuuden olla sinussa Jumala?” Sitaatti oli lähtöisin kristilliseltä mystikolta Mestari Eckhartilta (1260–1327/28).
Päivitykseen tuli yksi ainoa kommentti. Lakonisen kaunopuheisesti siinä vastattiin Mestari Eckhartin kysymykseen näin: ”Menköön muualle loisimaan.”
Huumoria tai ei, tämä itselleni tuntemattoman kirjoittajan ytimekäs tokaisu tiivistää varsin hyvin, mistä sekularismissa on kyse. Kommentti paljastaa, millaisia haasteita jumalapuhe kohtaa tämän päivän Suomessa. Se myös havainnollistaa, kuinka kapeaksi ymmärryksemme Jumalasta on käymässä.
***
Näkisinkin, että luterilaisuuden ytimeen kuuluvan armon julistuksen ensimmäinen haaste ei tänä päivänä koske lakia ja evankeliumia tai niiden keskinäistä suhdetta. Se koskee jo maailmaa ja Jumalaa. Ja niiden keskinäistä suhdetta.
Me emme elä maailmassa, jossa ihmisparat sielunhädässään uurastavat niska limassa saavuttaakseen iankaikkisen pelastuksen. Me elämme maailmassa, jossa koko puhe iankaikkisuudesta ja pelastuksesta ja Jumalasta kuulostaa monissa korvissa pikemminkin absurdilta kuin ahdistavalta.
Jos ihmiset eivät yritä ansaita omilla teoillaan pelastusta, heitä tuskin tarvitsee sellaisesta taakasta erityisemmin vapauttaakaan.
Ilman armoa kristillinen julistus jää kuitenkin auttamatta torsoksi, ehkä jopa tunnistamattomaksi. Hahmottelenkin nyt yhden – voisi sanoa: eksistentiaalisen eli ihmisenä olemisen kokemukseen liittyvän – tulokulman, jonka kautta puhe armosta saattaisi ehkä läpäistä myös sekularisoituneen sydämen siilipuolustuksen.
***
Kristillinen armonjulistus ei koske nähdäkseni vain syntiä ja lakia. Armo alkaa jo olemisesta. Siitä filosofi Gottfried Leibnizin (1646–1716) kuuluisasta kysymyksestä: ”Miksi on jotain sen sijaan ettei olisi mitään?”
Ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965) on käsitellyt teemaa puhumalla ”kristillisestä keskeytyksestä” länsimaisen ajattelun historiassa. Hartin mukaan filosofisen ajattelun alkuperäinen erehdys on ollut tulkita maailma välttämättömäksi. Sen sijaan juutalais-kristillinen ajatus tyhjästä luomisesta – creatio ex nihilo – tulkitsee maailman tahdotuksi, rakastetuksi ja kontingentiksi eli ei-välttämättömäksi.
Hart kirjoittaa, että ”vasta kun kristillinen ajattelu ilmaantui ja toi mukanaan opin luomisesta, totaliteetti murrettiin auki ja ensimmäistä kertaa koskaan filosofialle suotiin vilahdus olemisen suurenmoisesta merkillisyydestä, joka sisältyy sen silkkaan välittömyyteen ja tarpeettomuuteen.”
Kristillinen ajattelu siis tarkastelee maailmaa lahjana. Armo ei niinkään ole maailmassa, vaan maailma jo itsessään on armoa.
Väittäisin, että fenomenologisella ja eksistentiaalisella tasolla myös maallistunut ihminen voi saada kiinni tällaisesta väitteestä. Filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) on kiteyttänyt erinomaisesti sen inhimilliseen kokemukseen hiipivän erikoisen tietoisuuden maailman hämmentävästä ihmeellisyydestä. Hän kirjoittaa, että ”mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.”
Yhteen virkkeeseen Wittgenstein tiivistää, miksi tiedesivujen vastaukset maailman mysteeriin tuntuvat eksistentiaalisesta näkökulmasta niin puutteellisilta. Ontologinen kysymys – siis itse olemassaolon kysymys – ei pysy kouriintuntuvia faktoja kaipaavissa käsissä. Pikemminkin se piirtyy maisemaksi sielun silmille.
Kuten Sami Lopakka (s. 1975) kirjoittaa romaanissaan Marras: ”Jos Linnunradan voisi asettaa kämmenelleen, seuraava galaksi olisi kuukausien kävelymatkan päässä. Galakseja oli universumissa ainakin sata miljardia. Mitä tässä mittakaavassa ovat yhden ihmisen huolet, suru, ahdistus? Ne ovat kaikki, jos sinä olet se ihminen.”
***
Uskon jo puhtaasti erilaisten taide- ja popkulttuuri-ilmiöiden vakuuttamana, että mysteerintunto olemassaolon ihmeen äärellä on varsin jaettu inhimillinen kokemus. Voisiko tällaiseen tiedostamiseen siis kummuta myös aavistus alkuperäisestä armosta?
Ehkä. Ellei esteeksi sitten nouse sama maailma, joka ihmeentunnon alunperinkin herättää.
Kun Louis Armstrong (1901–1971) laulaa miettivänsä itsekseen, että mikä upea maailma tämä onkaan, huutaa brasilialaisen metallibändi Sepulturan Max Cavalera (s. 1969) takaisin: ”Mitä oikein mietit, vai vielä upea maailma! Puhut täyttä paskaa.”
Kumpi artisteista on oikeassa?
Tälläkin hetkellä tässä upeassa maailmassa viruu joku ihmiskaupan uhrina. Joku kärsii sairaalavuoteessa niin kammottavista fyysisistä kivuista, että unelmoi enää nopeasta kuolemasta. Kokonaiset ihmisryhmät riutuvat rakenteellisen köyhyyden kurimuksessa ja moni materiaalisesti etuoikeutettu taas tukehtuu masennuksen mustaan sappeen.
Sillä suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on. Ilkeää, väkivaltaista, ja lyhyttä.
Kuinka tällaisen maailman voisi nähdä lahjana tai armona?
Ja kuitenkin: Myös kaikki kaunis elämässämme – rakkaus, ystävyys, myötätunto, armollisuus, ilo ja leikki – saa ilmenemiselleen näyttämön samasta maailmasta. Me itse olemme elimellisesti osa maailmaa, kirjaimellisesti maailmallisia.
David Bentley Hart kiteyttää asetelman verratessaan kristillistä todellisuudentulkintaa filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) painotuksiin:
”Nietzschen visiossa elämä on kamppailua, kristillisessä visiossa se on luotuisuutta: alkuperäistä ’lahjaa’ ja ’armoa’. Mikään ei tee jommastakummasta perspektiivistä itsestään selvästi toista oikeampaa – eivät edes kouriintuntuvat todisteet luonnon ’verisistä kynsistä ja hampaista’. Kumpikin visio tunnistaa kokemuksen väkivaltaisuuden ja olemisen kauneuden, mutta tekee niistä selkoa oman, redusoimattomissa olevan mytologiansa ja partikulaarisen estetiikkansa mukaisesti.”
***
Maailmasta johdettua Jumalaa on ehkä helppo kunnioittaa pelolla ja vavistuksella, mutta hänen rakastamisensa lapsistaan huolehtivana Isänä tuntuisi haastavammalta tehtävältä. Kuitenkin Jeesus itse opettaa meitä rukoilemaan nimenomaan ”Isä meidän”.
Tämä jännite pitää tuntea nahoissaan. Se johtaa mielestäni kristillisen todellisuusnäkemyksen ytimeen.
Kristillisen vision valossa maailma sellaisena kuin me sen tunnemme on vain ”langennut maailma”. Se on epätäydellinen, koska se on synnin vallassa, eikä se tarjoa tyhjentävää vastausta todellisuuden perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Juuri maailman epätäydellisyyden ymmärtäminen – suru ja kapina kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden äärellä – on inhimillisen tietoisuuden tekijä, jonka voi tulkita viittaavan kohti tuonpuoleista todellisuutta. Kohti alkuperäisen armon lähdettä.
Niinhän Jeesuksen opettama rukouskin jatkuu: ”Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.”
Pelkän luotuisuuden valossa Jumalan armollisuudesta piirtyisi esiin varsin armottomia juonteita. Mutta kuten hyvin tiedämme, kristillinen käsitys armosta viittaa paitsi maailman luomiseen myös sen lunastamiseen. Kristuksen ristissä Jumala sekä tuomitsee että armahtaa maailman. Apostoli Paavali kirjoittaa galatalaisille Kristuksen rististä, että ”siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle”.
Kuka maailman kipuja sydämessään kantanut voisi ohittaa tällaisen väitteen olankohautuksella? Tuudittautua sen äärellä kyyniseen tuhinaan?
Armottomassa maailmassa tuomiokin on armoa.
Kristillinen usko tunnustaa jo silkkaan olemassaolon ihmeeseen sisältyvän kauneuden, mutta myös kärsimyksen järkyttävän todellisuuden. Se ei vähättele kumpaakaan puolta. Se laulaa lakkaamatta ylistystä vähintäänkin kurkusta viriävän valitusvirren vaatteissa.
Kristillinen usko kyllä näkee taivaan ja maan täynnä Jumalan kirkkautta, mutta Kristuksen kyynelten läpi. Kristuksen, joka ei tullut puolustelemaan maailmaa vaan pelastamaan sen.
***
Ehkä nimenomaan perspektiivi, jossa tuomio ja armo kietoutuvat toisiinsa, pitää kärsimyksen ja kauneuden maailman ristiriidat edes jotenkuten kestettävinä. Ehkä juuri – tiedostettu tai tiedostamaton – unelma armosta antaa ihmiselle voimia olla pakenematta oman elintasohattaransa äitelään umpioon, voimia olla vajoamasta nihilismin hyytävään hetteeseen.
Armo ei siis ole vain juridiikkaa. Kuten tämän vuoden synodaalikirjan nimikin osuvasti viittaa, armo on kokonainen horisontti. Horisontti, jota vasten elämämme oleellisimmat eksistentiaaliset kokemukset saavat merkityksen ja mielen.
Näkisinkin, että haasteemme – ja myös ilomme! – kristittyinä on pyrkiä havahduttamaan ihmisiä näkemään maailma armon horisonttia vasten. Oivaltamaan, etteivät kristilliset näkökulmat olemassaolon, kärsimyksen ja kauneuden suuriin kysymyksiin ole eksistentiaalisen kokemuksen valossa lainkaan niin absurdeja kuin ne usein pyritään esittämään.
Absurdia on pikemminkin kehottaa Jumalaa menemään muualle loisimaan. Olisihan nimittäin jo käsitteellisesti mieletöntä väittää, että Jumala loisisi ihmisessä. Pikemminkin me kaikki loisimme Jumalassa. Koska – kuten Wikipedia kertoo – ”toisin kuin symbioosissa, loisiminen ei yleensä hyödytä isäntää mitenkään” ja ”loisimisessa on tavallista, ettei loinen ole isännälleen kohtalokas, vaikka joskus haittoja voikin ilmetä.”
Mutta pois pelko ja vavistus: Me olemme loisia Hänen armostaan.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja rap-artisti.
Kemppainen on esittänyt tekstin puheena synodaalikokoukseen liittyvässä Malmin rovastikunnan pappien kokoontumisessa.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Ilmoita asiavirheestä