Yhteisöllisyys on päivän sana. Sen nimeen vannotaan yritys- ja työelämässä, yhä useammin myös yksityiselämässä. Vietämme paljon aikaa sellaisten teknisten laitteiden äärellä, jotka verkottavat meitä maailman ihmisten kanssa. Kommunikaatio lisääntyy, tieto ja mielipiteet liikkuvat nopeasti.
On siirrytty huomiotalouteen, jossa on tärkeää tehdä itsensä ja ajatuksensa toisille näkyviksi. Aikaamme sopiikin hyvin kuvaamaan – toki idealistisen filosofian kontekstista irrotettuna – irlantilaisen filosofin, piispa George Berkeleyn 1700-luvulla esittämä kuuluisa ajatus siitä, että oleminen on nähdyksi tai havaituksi tulemista: Esse est percipi.
Mutta mitä verkottuminen ja huomiohakuisuus tekee ihmisen sisäiselle maailmalle ja siitä elävälle sielulle?
Runoilija William Butler Yeats, irlantilainen hänkin, oli koko ikänsä kiinnostunut sielun mysteeristä. Vanhuuden runossaan Purjehdus Byzantioniin (1928) hän kirjoittaa oivaltavasti: Mitätön on vanha mies,/ pelkkä keppiin ripustettu takkiriepu ellei/ sielu laula ja taputa käsiään, kajauta ääntään/ kun rasahtelee rikki kuolevainen kaapu. (Suomentamastani valikoimasta Torni ja kierreportaat, 2015).
Rajatiedosta, mystiikasta ja symbolismista kiinnostunut Yeats ajatteli, että yksi ihmisen vaikeimmista haasteista on elää elämänsä sielua kunnioittaen ja tulla siksi, mikä on – elää niin, ettei sielu jää levottomana vaeltelemaan maailmaan, niin kuin hän uskoi laiminlyödylle sielulle käyvän.
Minusta sielu on aina kuulostanut kiehtovalta ja kunnioitusta herättävältä, sekä sanana että käsitteenä. Siihen kiteytyy jotakin hyvin olennaista ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta.
Yeatsin tavoin ajattelen, että vaalittu sielu saa rauhan, jos ihminen elää sieluaan kunnioittaen. Sisäisen maailman tärkeyteen havahduin nuorukaisena lukiessani kaunokirjallisuutta. Tarinoista ja niiden sepitetyistä maailmoista löysin henkilöhahmoja, joiden opastamana aloin etsiä itseäni ja tietäni sielua kunnioittavaan elämään. Matka jatkuu yhä, joka päivä.
Tässä esseessä tarkoitan sielulla ihmisen sisintä olemusta, sisältäpäin ohjautuvaa osaa psyykestä. Ulkoisen todellisuuden kanssa kommunikoi toinen psyyken osa. Sitä kutsun egoksi. Näistä kahdesta ego on verkottuneessa ja yhteisöllisessä huomiotaloudessa kuin kotonaan. Se kilpailee toisten egojen kanssa näkyvyydestä, sillä huomiotalous ruokkii kilpailuviettiä. Egot asettuvat näytille, koska ulkopuolinen huomio saa ne kukoistamaan. Sielu on moisesta lähinnä kauhuissaan.
Verkottunut, yhteisöllinen aika koettelee sielun ja egon keskinäistä toveruutta. Sillä tovereita niiden tulisi olla ja arvostaa toisiaan, jotta ihminen pystyy elämään tasapainoista elämää ja sovittamaan toisiinsa sisäisen ja ulkoisen maailman arvot. Jos häntä liiaksi ohjaavat egon pyyteet – mikä huomiotaloudessa käy helposti – toverusten välinen yhteys häiriintyy. Pahimmillaan ihminen silloin surkastuu Yeatsin vieroksumaksi näyksi, kepinnokassa roikkuvaksi sieluttomaksi takkirievuksi.
Parhaimmillaan sielu ja ego kunnioittavat ja ymmärtävät toisiaan, ja ihminen säilyttää sielukkuutensa ja arvokkuutensa. Hän on vahva muttei korskea, nöyrä muttei nöyristelevä. Silloin ihminen on viisas.
Verkottuneessa maailmassa ihmisen psyykettä huuhtoo tietotulva, ja maailmasta kantautuva tauoton häly kuormittaa aivoja.
Molemmilta voi suojautua helposti: sulkemalla tietokoneen. Sitä älylaitteisiin vapaaehtoisen riippuvuuden kehittänyt ihminen ei kuitenkaan tee. Hän ei halua muistutusta siitä, että yhteisöllisen virtuaalitodellisuuden ulkopuolella, lihaa ja verta olevien ihmisten maailmassa, häntä kaipaa vain harva, jos kukaan. Sielua tämä tosiasia lohduttaa, egoa pelkkä ajatuskin siitä lamaannuttaa.
Niinpä älylaitteet ovat auki kaikkialla ja kaiken aikaa. Vaikka sitä on vaikea myöntää, ne synnyttävät riippuvuutta, monille jo lapsina. Laiteriippuvuus ja älylaitteiden jatkuva näpelöiminen näyttää myös hämärryttäneen yksityisen ja julkisen rajaa, tai tajuamme siitä. Sen huomaa jokainen, joka matkustaa julkisilla kulkuvälineillä ja joutuu kuulemaan kanssamatkustajien puhelinvuodatuksia yksityisistä asioista. Tai työasioista: varsinkin junien vaunuosastoista on tullut verkottuneiden tietotyöläisten avokonttoreita.
Yksityisyyden kokemus voi näin syntyä, vaikkei olisikaan fyysisesti yksin. Älylaitteen seura ja lumovoima riittävät. Sen taikapiirin ulkopuolinen maailma, esimerkiksi joukko kanssamatkustajia, katoaa – tai ainakaan sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Olemme (muka) yksityisiä toisten seurassa. Julkinen tila yksityistyy, tai yksityinen julkistuu.
Tämä liittyy siihen, että huomiotaloudessa hiljaisuus ja oma rauha käyvät koko ajan harvinaisemmiksi. Ei ihme, että maailmasta vetäytyminen on alkanut kiinnostaa monia. Hiljaisuuden kaipuu osoittaa, että sielu sinnittelee eikä ole lopullisesti nujertunut. Egon tuo kaipuu saa levottomaksi, edustavathan hiljaisuus ja yksinäisyys sille kuolemaa. Sielulle ne sen sijaan ovat välttämättömyys, elämää ruokkiva voima.
Metelin ja hälyn täyttämässä maailmassa myös keskittymiskykymme on heikentynyt.
Halu viipyä asioiden äärellä, tehdä hitaasti, on katoamassa. Talouspuhetta viljelevässä ja lukuja palvovassa nyky-Suomessa, jossa tiedetään kaiken hinta muttei juuri minkään arvoa, hitaus on leimattu tuottamattomuudeksi. Se on osa sielun nöyryyttämistä.
Kirjailijana olen huomannut keskittymiskyvyn heikentymisen siinä, miten lukutottumukset ovat meillä – ja epäilemättä muuallakin – muuttuneet. Kaunokirjallisuuden vaatima lukutaito, joka edellyttää syventymistä, eläytymistä ja viitseliäisyyttä, rapistuu nopeasti. Aiemmin se kuului perustaviin kansalaistaitoihin ja opittiin koulussa.
Sen korvaa nyt hätäinen ja kärsimätön, mihinkään paneutumaton silmäilevä lukeminen, joka tyydyttää pinnallista uteliaisuutta ja pyrkii nopeaan tarpeentyydytykseen. Juuri tällaiseen lukemiseen soveltuvat – ja houkuttavat – pikkuriikkisin näytöin varustetut kannettavat älylaitteet. Niiden ruuduilta lukeminen on huomiotalouden klikkailulukemista, joka kasvattaa lukijalukuja, muttei viisautta ja sivistystä.
Jos lakkaamme arvostamasta sivistymistä ja sen edellyttämää viitseliästä ja aikaa vievää lukutaitoa, emme myöskään arvosta kykyä eläytyvään myötätuntoon. Silmäilevä lukeminen ei houkuta eläytymään. Jos ei ole aikaa paneutua, on kovin helppo vakuuttaa itselleen, etteivät paneutuminen ja eläytyminen – siis empatia – ole tärkeitä, sillä kukapa haluaisi elää omatunto jatkuvasti soimaten. Silloin poimimme pöydältä mieluummin kännykän nettiyhteyksineen kuin kirjan.
Näin monista meistä, yhteisöllisen huomiotalouden älylaiteaddikteista, on nopeasti tulossa ulkoa päin ohjautuvia egoihmisiä, kärsimättömiä pintaliitäjiä, eettisesti ja moraalisesti huteria tuuliviirejä, jotka kääntyvät aina siihen suuntaan, mistä kulloisellakin hetkellä kantautuu äänekkäin poru ja mekastus.
Tässä on kyse laajemmasta asiasta: sosiaalisuuden murroksesta. Perinteinen kanssakäymisen muoto, kasvokkainen aistimellinen sosiaalisuus, joka nimenomaisesti edellyttää kykyä empatiaan samoin kuin sosiaalista silmää, kun ihmiset toimivat ikään kuin peileinä toisilleen, on korvautumassa toisenlaisella sosiaalisuudella. Se on lihallisuudesta riisuttua ruumiitonta virtuaalimaailman yhteisöllisyyttä, jossa kanssaihminen, lähimmäinen, on läsnä vain niminä, sanoina ja kuvina.
Vasta vuosikymmenten kuluttua tiedämme, millaisia seurauksia tällä on psyykellemme ja yhteiskunnalle. Mutta jo nyt on nähtävissä, ettei romantiikan ajalta juontuva ihmisihanne, sielukas sisäisen maailman ohjaama olento, kelpaa huomiotalousajan ihanteeksi. Yhä harvemmin kaikuu sielun laulu, niin kuin Yeatsin runossa; yhä useammin kuuluu vain kepin nokassa roikkuvien takkiriepujen lepatus tuulessa.
Ihanteeksi on nostettu verkottunut, ulkoisiin ärsykkeisiin herkästi reagoiva eläin.
Tällainen ihminen – kutsuttakoon häntä nimellä Homo Sometus – elää suuren osan ajastaan virtuaalitodellisuudessa. Siellä hän jakaa auliisti näkemyksiään, turhia viivyttelemättä. Myös turhia harkitsematta, sillä harkitut puheenvuorot eivät kiinnosta ketään, hän ajattelee.
Hän ei myöskään koe tarvetta kantaa vastuuta sanomisistaan. Homo Sometus katsoo oikeudekseen kirjoittaa nimettömänä tai nimimerkin suojista, koska virtuaalinen maailma tarjoaa siihen mahdollisuuden. Usein hän viljelee tunnepuhetta, joka joskus väkivaltaistuu vihapuheeksi. Se on varmin merkki henkisestä näivettymisestä, korskean ja sielustaan eksyneen ihmisen valinta.
Juuri tunnepuheen lisääntyminen ja vastuuton sanankäyttö ovat mielestäni sananvapauden suurimpia ongelmia tällä hetkellä, niin Suomessa kuin muuallakin. Asenteellinen omakohtaisuus pyrkii syrjäyttämään faktatiedon.
Tosiasiat kielletään surutta, jos niin huvittaa ja siitä on verkkokeskustelussa etua. Faktojen tarkistaminen vie liiaksi aikaa ja on kaiken lisäksi tylsää. Mielipiteen voi valita valmiiden mielipiteiden joukosta, tarvitsematta muodostaa sitä etiikan ja dialogin tietä, erilaisia näkemyksiä pohtimalla ja vertailemalla.
Verkottuminen on paljastanut huomiotalouden dionyysisen luonteen. Osa mediasta tekee parhaansa ruokkiakseen ihmisten – monesti alhaista – kiinnostusta ääri-ilmiöihin. Tällöin vaikutelmat korostuvat ja niitä korostetaan, ja tosiasiat on helppo koristella propagandareunuksin.
Apollonista, tasapainoon pyrkivää yhteiskuntaa, jota edustaa esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio, ei enää pidetä arvossa. Se tuntuu liian turvalliselta, liian tylsältä ja värittömältä, liian tasapainoiselta.
Sielun vaaliminen jää – on aina jäänyt – jokaisen maailmaan syntyneen ihmisen henkilökohtaiseksi tehtäväksi. Siksi se on aina ollut eettisesti velvoittavaa. Tältä osin mikään ei ole muuttunut. Huomiotaloudessa sielulta vaaditaan vain vielä aiempaakin enemmän voimia ja päättäväisyyttä, jotta se saisi edellä kiiruhtavan egon pysähtymään. Sitten ego olisi vielä houkuteltava kuuntelemaan viisasta matkatoveria.
Molemminpuolinen arvostus kun syntyy helpommin, jos peräkkäin kävelemisen sijaan kuljetaan rinnakkain, tasajalkaa.
Kirjoittaja on kirjailija, suomentaja ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Kuva: Päivi Arvonen
Ilmoita asiavirheestä