Se joka rakastaa omaa ihannettaan kirkosta enemmän kuin sitä kirkkoa, jossa elää, saattaa päätyä tuhoamaan molemmat, totesi Dietrich Bonhoeffer aikanaan. Miltä ihanteen ja todellisuuden välinen suhde näyttää, jos sitä tarkastellaan kirkkomme avioliitto-opetuksen kautta?
1970-luvulla puolustimme kirkkona avioliittoa instituutiona. Opaskirjana toimi Matti Joensuun teos Avoliitto, avioliitto, perhe (WSOY 1972). Sen keskeinen väite oli näkemys, että erityisesti lasten kannalta avoliitto on huomattavasti turvattomampi elämisen muoto kuin perinteinen avioliitto. Sivujuonteena puolustuksessamme oli ajatus esiaviollisen seksin tuhoisuudesta.
Mitä pidemmälle 70-luku kului, sitä loivemmiksi kävivät taistelun aallot. Tähän vaikuttivat erityisesti omat kokemuksemme. Kun työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten kodeista katseltiin omien lasten ja lastenlasten elämää, havaittiin, että avoliitot ja esiaviollinen seksi olivat totta meilläkin. Isien ja äitien silmillä nähtiin, etteivät lapset olleet sen vastuuttomampia kuin vanhempansakaan. Katselemalla todellista elämää ja rakastamalla lapsiamme päivitettiin kirkkomme opetusta.
Tänään olemme tilanteessa, jossa vihkipari, joka ei olisi asunut yhdessä ennen vihkitoimitusta, on todellinen harvinaisuus. Muutamassa vuosikymmenessä elämä on kulkenut kirkon opetuksen yli ja olemme laajasti hyväksyneet kehityksen.
***
Sitten 1980-luvun lopulla kuljin työtoverini kanssa esittelemässä uutta rippikoulumateriaalia seurakuntien työntekijöille eri puolilla maata. Esimerkkiaineistona käytimme oppitunteja Pyhästä Hengestä ja avioliitosta.
Pyhä Henki-aineistosta selvisimme suurin piirtein etukäteissuunnitelmiemme mukaan, mutta avioliiton suhteen tilanne pyrki karkaamaan käsistä: tutustuttuaan aineistoon koulutettavat eivät lähteneetkään puhumaan siitä, miten opettaa avioliitosta rippikoulussa, vaan keskustelu purkautui kertomuksina omasta avioliitosta ja omista tai läheisten avioeroista. Samoin pintaan nousivat karut kertomukset rippikoululaisten kotioloista. Lähisuhteista nouseva kipu Oulussa, Tampereella ja muualla oli niin suurta, ettei siitä pystytty vaikenemaan.
Vastakkain olivat kirkollinen ihanne, elinikäinen, uskollinen avioliitto ja kirkon työntekijöiden oma sekä rippikoululaisten elämäntodellisuus, jossa avioeroja tapahtui yhä enenevissä määrin. Ihannetta edusti piispainkokous, realiteettia työntekijöiden elämä. Elämänsä kanssa kipuilevat työntekijät kysyivät, pitäisikö heidän opettaa sellaista, joka ei ollut heidän omassa elämässään totta. He kokivat, että nimenomaan kristillisessä elämässä sanojen ja tekojen täytyy vastata toisiaan, ja ettei kirkko voi kieltää omaa sanomaansa rakkaudesta toimintansa perimmäisimpänä arvona.
***
Ensimmäisen kerran 1990-luvulla tulivat vastaan nais- tai miesparien lapset, sateenkaarilapset vasta 2000-luvulla. Käytännössä nämä lapset tulivat mukaan kerhotoimintaan ja kysymys kuului, tulisiko heihin suhtautua jotenkin erityisesti, toisella tavalla kuin heteroparien lapsiin.
Taitaville lapsityöntekijöille vastaukset olivat hyvin selviä: lapsi on lapsi, ihan samanlainen ja yhtä arvokas riippumatta siitä, mikä hänen vanhempiensa seksuaalinen suuntautuminen on.
Kun seurakuntien varhaiskasvatus jossain vaiheessa tavoitti viikoittain lähes 50 prosenttia Suomen 3–6-vuotiaista, muodostui näiden kohtaamisten kautta kokonaiskuva Suomen kotien tilanteesta. Monesti merkittävä informaatio jaettiin muutamassa minuutissa ovensuussa, kun aikuinen toi lasta kerhoon tai haki häntä kotiin.
Hitaasti työntekijöiden silmät avautuivat näkemään kotien väkivaltaa, sitä että isi hakkaa äitiä. Laman aikana taas opittiin, että kaikissa kodeissa ei saanut viikonloppuisin tarpeeksi ruokaa: maanantaisin perhekerhon aamupalalla – samoin kuin kouluruokailussa – kului syötävää huomattavasti enemmän kuin muina päivinä. Yhteistyö diakonian kanssa avasi silmiä: koteja on monenlaisia ja osassa niistä voidaan todella huonosti.
***
”Tämä kirkko on tehty rikotuista kivistä”, sanoi Hans Christian Daniel saarnassaan entisessä kotikirkossani Espoonlahdessa. Katsoimme ympärillemme ja totta tosiaan: osa seinistä rikottuja kiviä. Yksi on suuri, toinen pieni, ne liittyvät yhteen, ei ole kahta samanlaista. Toisiinsa liittyen ja toisiaan tukien rikotut kivet muodostavat pyhän rakennuksen.
”Kirkon seinät ovat kuva meistä ihmisistä,” Daniel jatkoi. Elämässä ihminen rikkoontuu ja hioutuu. Rikkinäisenä hän liittyy yhteen muiden kanssa. Syntyy rakennus, jonka pystyssä pysyminen perustuu särkymiseen.
Tätä kirjoitettaessa olemme kirkkona tilanteessa, jossa kivet huonosti tukevat toisiaan, tavallaan olemme rikki. Emme kykene löytämään, emmekä tekemään toimivia ratkaisuja suhteessa 1.3.2017 voimaan tulevaan avioliittolakiin.
Rikkinäisyydestä kertovat marraskuun kirkolliskokouksesta kantautuneet viestit: ollaan pattitilanteessa, kuullaan jatkuvasti samat puheenvuorot eikä kukaan tunnu tietävän mistä avautuu tie eteenpäin.
Rikkinäisyys tulee vastaan vaikkapa pääkaupunkiseudun seurakunnallisessa viestinnässä. Kun piispa Björn Vikströmin todella viisaaseen kirjaan Monta Rakkautta liittyvä haastattelu julkaistaan verkossa, kysytään lehden yleisönosastossa, millä valtuudella piispa levittää harhaoppia.
Tämä on meille kaikille vaikeaa, koska osa meistä uskoo, ettei kysymys ole vain siitä, että olen kanssasi eri mieltä. Jos kysymys olisi vain siitä, voisimme vielä tehdä yhteistyötä ja sopia näkemyseromme. Mutta kun Jumalakin on kanssasi eri mieltä. Silloin et ole vain minun vastustajani, vaan myös Jumalan tahdon vastustaja.
***
Uusi avioliittolaki sinänsä ei kuitenkaan ole se varsinainen asia, vaan sen ympärillä käyty kiistely tekee näkyväksi kirkkomme sisäisen jakautuneisuuden. Kun aivan pohjalle asti mennään, kyse on siitä, että vastaamme huomattavan erilaisilla painotuksilla kolmeen uskon peruskysymykseen: kuka Jumala on, miten Raamattu on Jumalan ilmoitusta ja mistä kristinuskossa viime kädessä on kysymys.
Meitä kaikkia surettaa kirkon vähenevä jäsenmäärä, mutta kysymykseen, mitä tulisi tehdä, vastaamme eri lailla. Toisten mielestä väki katoaa kirkosta sen vanhoillisuuden ja ahdasmielisyyden vuoksi; toiset taas näkevät, että kirkko menettää lopullisesti Suomen kansan, jos se luopuu perinteisestä opetuksestaan.
Mikä rikkinäisten kivien kirkossa voisi olla sekä ihanteen että todellisen kirkon rakastamista? Ajattelen, että kyse on muutaman tosiasian hyväksymisestä.
Ensimmäinen tosiasia on se, että näkemyserot ovat tulleet jäädäkseen. Vaikka toivomme yhdistävää teologista näkemystä, niin tuskinpa sellaista löytyy. Haaveilua on myös toivoa, että aika hoitaa tämän ongelman. Tuskin hoitaa. Kirkkona meidän on elettävä tämän jaon kanssa. Nykytilanne tekee entistä näkyvämmäksi sen, että kristinusko on moniääninen, osin ristiriitainen joukkoliike.
Jos moniäänisyys tarkoittaa toisen kohtaamista ymmärryksen ja kunnioituksen hengessä, on se tavoiteltava ihanne. Mutta jos se tarkoittaa toisen halveksimista ja toisen uskon lopullista kyseenalaistamista, se ei ole tila, johon kirkon tulisi pyrkiä. Kukaan ei kestä jatkuvaa riitaa omassa kodissaan. Pelkkä moniäänisyys ei pysty pitämään yhteisöä koossa, tarvitaan jonkinlainen yhdistävä keskus.
Mielestäni on varsin selvää, että Suomeen syntyy joidenkin vuosien sisällä muutama uusi kirkko.
***
Toinen tosiasia on se, että patriarkaalinen, hierarkkinen rakenne on ohenemassa. Irtiotot piispojen ja tuomiokapituleiden linjauksista lisääntyvät. Riippuen näkökulmasta tätä voi pitää joko huonona tai hyvänä kehityksenä. Silti joudumme kysymään, mitä tehdään silloin kun helsinkiläisen Paavalin seurakunnan tyyppisiä yhteisöjä on jokaisessa hiippakunnassa? Entä kun kaikkialla maassa on myös tätä liikehdintää vastustavia seurakuntia?
Uskon tämän kehityslinjan johtavan siihen, että erilaisuus seurakuntien ja hiippakuntien välillä kasvaa; se mikä on oikein ja kristillistä lauttasaarelaisessa kristillisyydessä, ei enää olekaan totta Suomussalmella tai Ilmajoella. Tämän ymmärtäminen auttaa hyväksymään senkin, että piispat ovat julkisuudessa keskenään erimielisiä.
Kolmas tosiasia on eettinen ristiriita sielunhoidollisten kohtaamisten ja kirkon virallisten linjausten välillä. Osalle kristikansaa ja koko Suomen kansaa tämä saattaa muodostua sietämättömäksi. Tästä syntyvä paine taas houkuttaa hakemaan ratkaisuja vaikkapa maallisista tuomioistuimista. Yhtä mieltä taidetaan olla siitä, että nimenomaan kirkossa sanojen ja tekojen, uskon ja etiikan tulisi vastata toisiaan.
***
Arvelen, että tosi harvassa ovat ne kristityt, joille kirkkomme nykytodellisuuden kohtaaminen kaikessa raadollisuudessaan ei olisi kipeä kokemus.
Itse ajattelen, että mitä tiukemmin kristillisessä elämässä luomme rajoja, sitä enemmän ajaudumme sivuraiteille ja marginaalissa eläväksi yhteisöksi. Jeesuksen ääni ei tänään sano: Sulje, kovenna, vaan avaa ja pehmennä. Kristittynä elämisen ei tule rakentua sen varaan, mikä erottaa ja tekee omanlaiseksi, vaan sen varaan, mikä yhdistää ja eheyttää.
Siksi kaikkien parien, jotka sitä toivovat, tulisi päästä kirkollisesta vihkimisestä osallisiksi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen opetusneuvos, joka on työskennellyt 40 vuotta kirkollisessa lapsi- ja nuorisotyössä.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
Lue myös:
Essee: Kaksi kiusattujen lohduttajaa
Ilmoita asiavirheestä