Neljännesvuosisata sitten maailma huokaisi helpotuksesta. Ydinsodan uhkaa maapallon päällä neljä vuosikymmentä pitänyt kylmä sota näytti olevan ohi. Vanhoillisten voimien Neuvostoliitossa elokuussa 1991 tekemä Janajevin juntan vallankaappausyritys epäonnistui. Yhdysvaltainen filosofi Francis Fukuyama esitti poleemisen ajatuksensa historian lopusta: länsimaalainen liberaali demokratia oli voittanut ja koko maailmalla olisi sen myötä edessä valoisa tulevaisuus.
Optimismia vastakkainasettelun päättymisestä varjosti syksyllä 1991 yksi poikkeus: Jugoslavian alueella etniset jännitteet alkoivat purkautua aseellisina yhteenottoina. Kaikki merkit viittasivat sisällissotaan.
Balkan on ollut vuosisatojen ajan todellinen kansojen sulatusuuni hyvässä ja pahassa. Eri etniset ryhmät ovat vaihtelevalla menestyksellä onnistuneet elämään sovussa. Toisen maailmansodan aikana Saksan tunkeutuminen Balkanille heikosta sotamenestyksestä kärsineiden italialaisten liittolaistensa tueksi nosti kansanryhmien väliset jännitteet pintaan.
Maailmansodan aikana partisaanisotaa miehittäjiä vastaan johtaneesta Josip Broz Titosta tuli sodan jälkeen Jugoslavian kiistaton johtaja. Kylmän sodan asetelmassa Tito lähti luomaan omalaatuista Neuvostoliitosta irrallaan olevaa sosialismia ja onnistui saamaan Jugoslavian kansat elämään jotakuinkin sovussa keskenään.
Titon Jugoslaviassa uskonnonvapaus oli laajempi kuin monissa Itä-Euroopan maissa. Jugoslaviasta toisin kuin DDR:stä sai lähteä, jos järjestelmä ei miellyttänyt. Keväällä 1980 kuollut marsalkka oli tärkein Jugoslaviaa yhdessä pitävä voima. Titon jälkimaine piti maan yhdessä vielä kymmenen vuotta, kunnes pinnan alla kyteneet jännitteet purkautuivat sodaksi 1990-luvun alun Euroopan suurten muutosten myötä.
Dubrovnikin satamakaupunki on nykyisin yksi Euroopan suosituimpia kesäkohteita. Se oli 1990-luvun alussa sisällissodan ensimmäisiä näyttämöitä, joten suuntaan kulkuni Dubrovnikiin selvittääkseni, miten Kroatia on toipunut sodasta.
Euroopan unioniin kaksi vuotta sitten liittyneellä maalla menee muihin alueen valtioihin verrattuna hyvin. En ole missään nähnyt niin paljon turisteja kuin Dubrovnikin vanhassa kaupungissa heinäkuun lopulla.
Toisin oli syksyllä 1991, kun Jugoslavian armeija piiritti kaupunkia. Kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas Unescon maailmanperintökohde oli kuukausien ajan tykistötulen kohteena. Tuhojen jäljet voi yhä mittavista korjaustöistä huolimatta nähdä pitkin kaupunkia. Se, että kuinka vähän sen enempää ihmisen hengestä kuin kulttuuriarvoista välitetään sodan hetkellä, järkytti minua Dubrovnikissa edelleen, vaikka kaikesta päätellen Kroatia on toipunut sodasta kohtuullisen hyvin.
Dubrovnikin piiritys päättyi keväällä 1992. Sota kuitenkin jatkui ja laajeni Bosniaan. Matkallani suuntaan Dubrovnikista Mostarin kautta Bosnia ja Hertsegovinan pääkaupunkiin Sarajevoon, joka oli piiritettynä neljän vuoden ajan. Bosnian lähihistorian seikkaperäiseksi ymmärtämiseksi lähden Sarajevosta käymään 140 kilometrin päässä Srebrenicassa, jossa tapahtui heinäkuussa 1995 suurin kansanmurha Euroopassa sitten toisen maailmansodan päättymisen.
Muutama vuosi sitten kävin Puolassa Krakovan lähellä Auschwitzin kuolemanleirillä. Vierailu oli vahva kokemus, ja lähden kohti Srebrenicaa mietteliäänä. Kesän 1995 tragedia on lähihistoriaa, ja oikeudenkäynti siitä pääsyytettyä entistä kenraali Ratko Mladićia vastaan Haagissa on kesken.
Tie Sarajevosta Srebrenicaan kulkee läpi Bosnian serbitasavallan kauniiden vuoristomaisemien. Siellä täällä paikannimet muistuttavat 20 vuotta sitten päättyneestä sodasta. Vastaan tulee kyliä, joiden nimiin on liitetty sotarikoksia. Julmuuksiin syyllistyivät täällä enemmän tai vähemmän kaikki osapuolet. Täällä Bosnian maaseudulla kylien asukkaista monet tietävät sodanaikaisista tapahtumista enemmän kuin haluavat kertoa. Moni näki ja kuuli asioita, joista vakuuttaa tietämättömyyttään.
{kuva_b0223234-a33f-4709-bd9e-470dfa1f6f20}
Kolmen tunnin ajon jälkeen kuljettajani kääntyy Srebrenican kansanmurhan uhrien hautausmaan pysäköintialueelle, jossa islamilaiselle hautausmaalle tyypilliset kapeat marmoriset hautakivet kiiltävät keskikesän auringossa. Lämpöä on reilusti yli kolmekymmentä astetta aivan kuten heinäkuussa 1995. Viimeksi tänne on haudattu viikko sitten 127 vihreällä kankaalla peitettyä arkkua. Uusimista haudoista puuttuvat vielä kivet. Hautajaiset jatkuvat vuosittain niin kauan kuin joukkohautoja löytyy läheisiltä vuorilta.
Uskonnosta kertova etunimi ratkaisi tässä sodassa kenen puolelle kuuluit. Serbijoukot surmasivat Srebrenicassa systemaattisesti vangiksi saamansa aseenkantoikäisinä pitämänsä muslimimiehet. Vanhin haudattu uhri on 77-vuotias mies ja nuorin 14-vuotias poika. Naisten ja pienet lapset pakkosiirrettiin bosniakkien alueille. Heille vakuutettiin kuten aikanaan Auschwitzin junalaiturilla, että miehet tulevat perässä. Eivät tulleet. Kohtaamiset jäivät viimeisiksi.
{kuva_5e743c4f-d402-470c-af89-6a7268e5eef9}
Kulkiessani kuuden ja puolentuhannen haudan joukossa huomioni kiinnittyy 35-vuotiaan Rudolf Hrenin hautaan. Hän on ainut, jonka kivessä on risti. Minulle selviää jälkeenpäin, että olin kävellyt hautausmaan ainoan kristityn haudalle. Rudolf Hren oli Punaisen ristin tehtävissä ollut katolinen kroaatti, joka kieltäytyi heinäkuussa 1995 jättämästä naapureitaan ja joutui sen tähden heidän kanssaan surmatuksi. Hän ei antanut uskonnon erottaa.
Pohdin, että ehkä Srebrenican tragedia, kukaties koko Bosnian sota, olisi voitu välttää, jos useampi olisi jättänyt kääntymättä naapuria vastaan.
Hautausmaalla käynnin jälkeen ystävällisesti hymyilevä 41-vuotias kuraattori Hasan Hasanović ottaa minut vastaan kansanmurhan uhrien muistokeskuksena toimivassa entisessä tehtaassa, jossa oli sodan aikana hollantilaisen YK-pataljoonaan tukikohta.
Srebrenicasta muodostettiin Jugoslavian sodan aikana YK:n turva-alue, jonka suojelussa pataljoona epäonnistui. Joukko oli puutteellisesti varustettu, eivätkä hollantilaiset kokeneet Bosniaa omaksi sodakseen. Keväällä 2002, kun YK-pataljoonan toimintaa selvittäneen komitean raportti julkaistiin Hollannissa, sen sisältö oli niin raskauttavaa luettavaa, että pääministeri Wim Kokin hallitus erosi.
Kokemuksistaan tänä vuonna ilmestyneen kirjan Surviving Srebrenica (The Lumphanan Press, UK) kirjoittanut Hasan Hasanović oli täällä myös heinäkuussa 1995 näkemässä, kun serbijoukot valtasivat YK:n suoja-alueen. Samana kesänä, kun itse aloitin opintoni Helsingin yliopistossa, Hasan onnistui pakenemaan vuorten yli Tuzlaan – toisin kuin isänsä ja veljensä, jotka saivat surmansa. Näännyttävällä marssilla kovassa helteessä moni uupui, jäi vangiksi ja päätyi kylien kouluihin ja talleihin teloitettavaksi.
Muistokeskuksessa minulle ja amerikkalaiselle jatko-opiskelijaryhmälle järjestyy vielä tapaaminen Fadila Efendićin kanssa. Hänkin oli täällä kesällä 1995. Fadilalla on nykyisin pieni matkamuistoliike hautausmaan portilla ja hän on aktiivinen Srebrenican äidit -järjestössä.
{kuva_ab2da454-6d20-4b2f-a3b0-b5d2e6277a5c}
Fadila kertoo perustaneensa kaupan, koska ei halunnut antaa periksi menetettyään miehensä ja poikansa kansanmurhassa. Hän haluaa kertoa ihmisille, mitä täällä tapahtui, jotta vastaava ei toistuisi. Monien omaisensa menettäneiden naisten on ollut Fadilan mukaan vaikea löytää merkitystä elämälleen kokemansa jälkeen. Fadila kertoo ylpeydellä tyttärestään, joka on väitellyt tohtoriksi Sarajevon yliopistossa.
Päivä on pitkällä ja ajamme kuljettajan kanssa Srebrenican keskustassa sijaitsevaan kahvilaan. Kahdenkymmenen vuoden takaisista uutiskuvista tutulla keskusaukiolla tulee vastaan kauppakasseja kantavia kaupunkilaisia. Kaupungissa asuu jälleen sekä muslimeja että kristittyjä. Pohdin millaista on arki Srebrenicassa? Jättävätkö kesän 1995 tapahtumat ikinä rauhaan? Ehkä, jos myönteinen kehitys jatkuu ja kun aikaa on kulunut riittävästi.
Kun nousen seuraavana päivänä Sarajevon lentokentällä Air Serbian koneeseen ja aloitan paluumatkani kohti Suomea, ajattelen, että maalla on kaikesta huolimatta toivoa paremmasta huomisesta. Monet merkit kertovat myönteisestä kehityksestä. Jännitteistä huolimatta uuden sodan haikailijoita en ole tavannut. Vakavia välikohtauksia kansanryhmien välillä sattuu harvoin ja rauhanturvajoukkojen määrää on voitu vähentää.
Bosnia ja Hertsegovina, kuten niin moni muukin maa tarvitsee näyn paremmasta tulevaisuudesta: työpaikkoja ennen kaikkia nuorille sekä vaurauden tasaisempaa jakoa. Vastuu maanosamme tulevaisuudesta on yhdessä meidän kaikkien. Sillä, että saa elää rauhassa, ilman sotaa, on uskomattoman suuri arvo.
Kuvat: Ville Jalovaara
Historiantutkija ja dosentti Ville Jalovaara vieraili Kroatiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa heinäkuussa 2016.
Ilmoita asiavirheestä