Luin taannoin, miten runoilijapappi Lauri Pohjanpää tiivistää evankeliumitutkistelussaan (ilmestyi vuonna 1957) pääsiäisen keskeiset teemat. Ensimmäinen on parannus. Meidän pitää Kristuksen ylösnousemuksen voimalla kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Toinen on voitto kuolemasta: odotamme ylösnousemusta päivien lopulla.
Minua parannuksen keskeinen asema yllätti. Noinko se menee, ovatko muut saarnaajat olleet samaa mieltä?
Nimekkäät herätysliikesaarnaajat kehottivat pääsiäisenäkin kirkkoväkeä nousemaan synnin kuolemasta
Tartuin Ericus Erici Sorolaisen postillan (1621) näköispainokseen – tämä postillahan on kaikkien suomalaisten saarnakirjojen äiti. Myös Sorolainen puhuu parannuksesta ja ylösnousemustoivosta. Sivun reunaan pääsiäisen hedelmät on kirjoitettu ajan tavan mukaan myös latinaksi: nostrorum corporum resurrectio ja nostra resurrectio a peccatis.
Nuo kaksi ”pointtia” on Pohjanpäällä ja Sorolaisella pantu kauniin symmetrisesti rinnakkain. Muut saarnaajat ovat korostaneet milloin toista, milloin toista.
Esimerkiksi Johan Wegeliuksen postilla (1749) on Sorolaisen kanssa samaa mieltä teemojen keskeisyydestä. Mutta tasapaino niiden väliltä on hävinnyt. Wegelius esittelee kyllä pääsiäistä ikuisen elämän lupauksena, mutta sitä verrattomasti innokkaammin ja laajemmin hän saarnaa ”pääsiäisparannuksesta”. Kristuksen ylösnousemus antaa voimaa hengellisen elämän uudistukseen.
Wegelius oli alkusoittoa sille, mitä 1800-luvulla seurasi. Anders Björkqvist (1801) unohtaa kokonaan ikuisen elämän. Kristuksen haudan suun sulkenut kivi on hengellistetty ihmistä Jumalasta erottavaksi syntisyydeksi. Myös sellaiset nimekkäät herätysliikejulistajat kuin J. Fr. Bergh (postuumi postilla 1875) ja Johannes Bäck (suomennos 1892) kehottavat kirkkoväkeä nousemaan synnin kuolemasta ja kulkemaan kaitaa tietä. He kyllä mainitsevat lyhyesti tulossa olevan ikuisen elämänkin.
Mistä tällaiset painotukset? Varmaan ne johtuvat pietismin sisäisistä voimaviivoista. Kun yleensäkin pidettiin tärkeänä parannuksesta saarnaamista, tietysti sitä harrastettiin pääsiäisenäkin.
Ikuisen elämän marginalisoiminen on synkentänyt suomalaista kristillisyyttä
Minua 1800-lukulaisten asenne ärsytti aluksi melkoisesti. Riimittelin sitä vastaan kriittisiä mukaelmia ortodoksien pääsiäistroparista. Esimerkiksi näin: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla uskonelämän synnytti.” Pliisulta tuntui.
Vähitellen aloin kuitenkin nähdä pääsiäisparannuksen saarnassa myös vahvuuksia. Sillä on taustanaan Roomalaiskirjeen 6. luvun sana, jonka mukaan Kristuksen herättäminen kuolleista on meille uudessa elämässä vaeltamisen esimerkki. Eli Paavalilta saadaan jykevää saarnanjuurta pääsiäiseen.
Sitä en kuitenkaan vieläkään sulata, että herätysliikesaarnaajat parannukseen innostuneina väheksyvät iankaikkisen elämän lupausta. Sillä on ollut huonoja seurauksia. Ensinnäkin ikuisen elämän marginalisoiminen on synkentänyt suomalaista kristillisyyttä entisestään.
Toiseksi pietistien vastustajille tulee kiusaus väheksyä pääsiäisparannusta ja siirtyä muihin aiheisiin. Ei parannukseen kehottaminen kuitenkaan pietistien yksityisomaisuutta ole, muistuttihan Sorolainen siitä ennen kuin pietismi oli keksittykään.
1800-luvun tyyli jatkui pääsiäissaarnoissa osittain 1900-luvullekin. Esimerkiksi Wilhelmi Malmivaaran 1921 pitämä saarna keskittyy – jos ilmaisen asian hengellisen laulun sanoin – kyselemään kuinka on sun sielus laita.
Muutos oli kuitenkin tulossa. Tutkija toteaa, että vuosisadan alkupuolen pääsiäissaarnat kulkivat sovituksen merkeissä, mutta vuosisadan loppupuolella muodostuu vastakohta elämä–kuolema.
Erkki Niinivaara halusi yhdistää pääsiäisen toimeentuloon ja asuntopolitiikkaan
Toisen maailmansodan jälkeen saarnoihin tuli lisää vaihtelua. Oskar Paarma (1960) painotti kristityn roolia ylösnousemuksen todistajana, radikaali Erkki Niinivaara (1961) halusi yhdistää pääsiäisen yhteiskunnan arkitodellisuuteen: muun muassa toimeentuloon ja asuntopolitiikkaan.
Kun kuitenkin selaa Suomalaista saarnakirjaa 3 (1961), sieltä löytyvät tämän kirjoituksen alussa mainitut pääsiäissaarnojen kaksi teemaa. Esimerkiksi Toivo Laitisen mukaan pääsiäiseen kuuluvat sekä anteeksiantamuksen vapaa taivas että iäisyysnäkymät.
Vähitellen alkaa kuitenkin korostua kahdesta teemasta jälkimmäinen, taivastoivo. 1900-luvun loppupuolella saarnojen pääsiäisestä tulee aikaisempaa enemmän ylösnousemusjuhla. Puheen alussa muistutetaan pääsiäisriemusta, hallelujankin voi saarnastuolista kuulla.
Muutamassa saarnassa mennään pitemmälle – koko puhetta kantaa Kristuksen ylösnousemus kristityn ikuisen elämän takeena. Esimerkiksi Eija Köntti (1985) rakentaa saarnansa muistolle ensimmäisestä toimittamastaan hautaan siunaamisesta. Kuoleman aiheuttama suru kuuluu kristitynkin elämään. Mutta juuri siinä, arkun äärellä, surun keskellä, julistetaan sanomaa tyhjästä haudasta.
Köntti ei hengellistä. On kysymys ruumiin kuolemasta ja ylösnousemisesta sen vastakohtana. Lähtökohdaksi ei oteta syntiä vaan kuolema. Lopuksi Köntti lainaa Johannes Khrysostomoksen pääsiäissaarnaa. Myös Marjatta Laitinen (2004) puhuttelee aluksi niitä kuulijoita, jotka ovat evankeliumissa haudalle menevien naisten tavoin menettäneet rakkaan ihmisen.
1940-luvulla kuolemaan kaivattiin lääkettä: ”Jumalan näkymätön maailma on meidän ympärillämme”
Miksi sitten kuoleman voittamisen teema on noussut saarnoissa voimakkaasti esille toisen maailmansodan jälkeen?
Ensimmäinen syy on varmaan maailmansota. Suomessa oli 1940-luvulla kovin paljon kuolemaa. Se tarvitsi lääkettä pääsiäissaarnoista. Toinen, myöhäisempi syy ovat television välittämät ortodoksiset pääsiäisyön palvelukset.
Olin jouluaattona viemässä kynttilää Helsingin Malmin hautausmaalle. Loppumattomat autojonot etenivät hyvin järjestetyn ohjailun avulla ilman ruuhkia. Koko hautausmaa näytti kukkivan palavia kynttilöitä. Joulujuhla etsi hartautta hautakivien keskeltä.
Juuri tällaiseen kaipaavaan tunnelmaan puhuvat Köntin ja Laitisen pääsiäissaarnat. Vielä havainnollisempi ikuisen elämän sanoma on Aleksi Lehtosen puheessa Turun tuomiokirkossa 6.4.1947:
”Tänä pääsiäispäivänä tahdon sanoa: kristillisen sananjulistuksen ensimmäinen tehtävä on yliluonnollisesta maailmasta todistaminen”, Lehtonen aloittaa tuimasti. Puheella oli raskas tausta. Saarnaaja menetti yhden pojistaan jatkosodassa.
Kahden teeman tasapainoa ei tässä saarnassa ole. Sen voima on muualla.
Lehtonen huipentaa: ”On toinen elämä tämän ajallisen elämän päättyessä. Tämä on aivan varmaa, ystävät: Jumalan näkymätön maailma on meidän ympärillämme. On kuin vain ohut lasiseinä erottaisi meidät siitä.”
Aleksi Lehtosen puhe ei ole vain saarna. Se on visio.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuva: Päivi Karjalainen
Tutustu Kotimaan avoimeen saarnapankkiin Digipostillaan ja syötä sinne myös omia saarnojasi!
Ilmoita asiavirheestä