Antti Eskola oli 1960-luvulta lähtien maamme tunnetuimpia yhteiskuntatieteilijöitä. Hänen sosiaalipsykologiaa ja sosiologian tutkimusmenetelmiä käsittelevät teoksensa olivat alan perusteoksia.
Maanlaajuista huomiota Tampereen yliopiston teräväkielinen ja poleeminen ”punainen professori” sai vasemmistoradikalismin vuosina 1960- ja 1970-luvuilla.
Eskola esiintyi usein Kotimaassakin. Lukijakuntaan kuuluneet lukuisat perinteisten arvojen – kodin, uskonnon ja isänmaan – puolustajat eivät olisi raapustaneet Ystäväni-kirjaan ensimmäisenä Eskolan nimeä. Kirkko- ja uskontokriittinen kommunisti oli porvarien painajainen.
Jälkikäteen Eskola itse suhtautui kriittisesti ”räyhähengen” rooliinsa etenkin 1970-luvun väittelyissä, joista hän kyllä kovin nautti. Hän luonnehti olevansa hankala ihminen, joka loukkasi helposti ystäviäänkin. Toisin kuin monet Marxista ammentaneet ikä- ja aatetoverinsa Eskola ei kuitenkaan kääntänyt takkiaan, kun poliittiset tuulet kääntyivät. Vielä kirjassaan Vanhuus (2016) professori määritteli olevansa ”vasemmistolainen vanhus”. Kapitalismin kriitikko loppuun asti.
***
Luterilainen kirkko edusti monille Eskolan ikäpolven akateemisille vasemmistoradikaaleille taantumuksen linnaketta, välttämättömien uudistusten vastustajaa. ”Porvarien valkoisen kirkon” katsottiin olevan kapitalistisen järjestelmän tukipylväs.
Kun kulttuuriradikaalit kyseenalaistivat vanhat arvot, kirkko sai edustaa yhtä isäkapinan kohdetta. Tuolloin perin patriarkaalinen instituutio sopikin siihen rooliin. Moni kirkkokriitikko saattoi silti kantaa yhä sisällään isiensä ja äitiensä uskoa. Tällöin Jeesus sovitettiin toisinaan romanttisen vallankumoukselliseen viittaan.
Antti Eskola ”kunnioitti” Etsijä-lehdessä (1969) Jeesusta kutsumalla häntä ”Jumalan pojaksi ja hyväksi bolshevikiksi, joka ei ollut taantumuksellinen”. ”Minusta näyttää, etteivät ne kirkkorakennukset, joita ympärillemme pystytetään, ole tarkoitettuja Nasaretin Jeesukselle, vaan ahneelle ja vallanhimoiselle epäjumalalle”, Eskola ruoski. Hän kertoi Etsijässä vuonna 1993 Jeesuksen olleen kritiikkinsä mallina ja tavoitteenaan temppelin puhdistaminen rahanvaihtajista tyyliin ”te kyykäärmeitten sikiöt”.
Eskola myönsi, että Jeesuksen sotkeminen politiikkaan oli teennäistä.
***
Kotimaassa Eskola paljasti vuonna 1998 kirjoittavansa kirjaa uskonnosta. Hämäläisen pientilan kasvattia kiinnosti tutkia yhteyttä oman lapsuuden sielunmaiseman ja luterilaisuuden välillä.
Kristinusko osoittautui hänelle haastavaksi aiheeksi. Tämä selvisi haastatellessani Eskolaa, kun Uskon tunnustelua -kirja (1999) teki tuloaan. Professorilla oli ”pelko tieteen ajatuspoliiseja kohtaan”. Olisiko Jumalasta hyväksyvästi puhuva yhteiskuntatieteilijä enää tieteellisesti vakuuttava?
Eskolalla oli ”hurja kaipuu uskonnolliseen yhteisöön liittymiseen mutta toisaalta hurja pelko”. Professori ei uskaltanut puhua uskonnollisesta kiinnostuksestaan yliopistomaailmassa. ”En tiedä miten opiskelijani olisivat suhtautuneet. Professori on tullut hulluksi?”
Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja teki pikatuomion lukematta ainoatakaan Eskolan kirjaa: ”Hörhö mikä hörhö, oli omalla alallaan kuinka ansioitunut tahansa – ei hörhö siksi, että puhuu Jumalasta, vaan siksi, että on vanhoilla päivillään päättänyt pistää aivonsa naulakkoon ja loikata tieteen ulkopuolelle.”
Helsingin Sanomat suhtautui Yksinkertainen usko -kirjan (2006) arviossa yhtä nuivasti: ”Eskola hairahtuu kytkemään uskoaan liikaa kristinuskoon.” Intellektuellille tämä oli kai ajatusrikos!
***
Kirkon sisällä Eskolan etsintäprojektia kohtaan tunnettiin ymmärrystä. Hänet kutsuttiin körttiläisten Hengellisen Kuukauslehden ja Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnistiksi, ja viihtyipä mies herättäjäjuhlillakin.
Pappien joukossa entinen papiston kauhu tottui sukkuloimaan sujuvasti, ja kirkollisissa miestenilloissakin hän istui.
Monen vanhan vasemmistolaisen tavoin Eskolan kirkkosuhdetta lähensi kirkon yhteiskunnallinen auttamistoiminta lama-aikana. Diakoniatyö ja piispojen kannanotot lämmittivät miehen mieltä. Kirkko ei tuntunut enää ”porvarien kirkolta”, vaan se oli aidosti myös köyhien puolella, vastavoimana kovalle markkinataloudelle, massaviihteelle ja moraalisten arvojen rispaantumiselle. ”On kuin liittymällä taas kirkkoon sytyttäisin kynttilän vanhempieni haudalle.”
”Keski-ikäisen miehen voimantunnossa, Marxista innostuneena ja hyvinvointivaltion kehitykseen luottaen, yritin repiä itseni irti uskonnosta. Uhmapäissäni ja kuin kokeeksi päätin tekeytyä uskonnottomaksi”, Eskola tunnusti kirkkoon palattuaan. Hän myönsi olevansa kristitty, mutta ikikapinallinen kielsi olevansa uskovainen. Hän koki, että ”tosiuskovaisten” mielestä hän ei usko tarpeeksi ja oikein. ”Tavallisena syntisenä minulle riittää yksinkertainen usko Jumalan armoon.” ”Tunnustuksellisena kristittynä katson kuuluvani Kristuksen seuraajiin, mutta olen kaukana ristinlippua liehuttavasta ja tunteellisia iskulauseita huutelevasta etujoukosta”, Eskola asemoi itsensä.
***
Isänmaallisena itseään pitänyt Antti Eskola toivoi, että kristinusko ja pyhän kunnioitus siirtyisivät sukupolvelta toiselle, edes tässä suomalaisen perusmiehen yksinkertaisessa, osin heikossa ja karussakin muodossa. Hän ymmärsi, että innostusta sosiologiaan, politiikkaan ja uskonnolliseen uskoon yhdisti pyrkimys puolustaa kaikkea sellaista, mikä tekee Suomesta hyvän ja turvallisen isänmaan.
”Uskosta voi saada voimaa myös taisteluun yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan. Kun yhteiskunnallisella tasolla tähdätään oikeudenmukaisuuteen, edetään myös siinä, mitä jumalasuhteessa kutsutaan vanhurskaudeksi.”
Viimeisinä vuosinaan Eskola halusi vaikuttaa siihen, että Suomen henkinen rakenne kestäisi pystyssä. ”Ja sen selkänä on kristinusko.” Vapaa-ajattelijoiden herjojen lukeminen hävetti entistä kirkon herjaajaa.
Antti Eskola teki vuosikymmenten saatossa katsomuksellisen käännöksen, jonka aikana vasemmistolaiset ihanteet, kristilliset arvot ja usko integroituivat yhteen. Samaan aikaan kirkkokin kyllä uudistui ja muuttui monin tavoin. Solidaarisuuteen, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon sekä köyhien ja heikkojen aseman parantamiseen liittyvistä ajatuksista tuli kirkollista valtavirtaa.
***
Eläkkeelle jäätyään Antti Eskola kirjoitti kalenterinsa alkusivulle Dylan Thomasin säkeet: ”Älä sovinnolla lähde siihen / hyvään yöhön. / Vanhuuden pitää roihuta ja riehua / kun päivä päättyy. / Raivoa, valon sammumista / vastaan raivoa.” Thomasin runo innoitti Eskolaa seikkailemaan kristinuskon maastoon. Sympaattisen ja syvällisen yhden miehen etsintäprojektin tuloksena oli viisi rehellistä pohdiskelukirjaa.
Saatuaan elämäntyönsä valmiiksi vanhuuden vaivojen jo rasittama mies löysi itselleen sopivan muistovärssyn Jesajan kirjasta: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.”
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.